tiistai 26. toukokuuta 2015

Huh sentään!

Tänään (toivon mukaan) oli kevään viimeinen koulupäivä ja samalla viimeiset (kolme yök!) tenttiä. Päätä särkee ja olo epätodellinen, kuukaudet on valunu sormien läpi ja mä en vielä täysillä hahmota sitä mitä mä olen oppinut tai mitä mun odotetaan osaavan syksyllä kun palaan takaisin kouluun, mutta who cares. Nyt alko loma ja kaikenlainen säpinä sitä myöten. Tuun kertomaan ja avautumaan lisää heti kun päänsärky hellittää ja loma potkaisee luihin ja ytimiin asti.

Ei mulla muuta :]

maanantai 4. toukokuuta 2015

Perhe on parasta!


Ei se mennyt ihan nappiin eikä tuntunut niin hyvältä, pahaksikin äityi. Olot ja mielentilat siis. Ja koulu ja arki. Terveydestä puhumattakaan. Huolta on ollut liikaa.

Reumapolilla on tutkittu ja lisää verikokeita määrätty. Tuloksia odotellessa. Sydämen lisälyönnit lisääntyneet. Hartiat menivät niin jumiin, että öisin on nukuttu relaxanttien ja särkylääkkeiden turvin. Sitten tuntui kuinka koko maailma kaatui taas niskaan ja tuntui etten hetkeen saa henkeä. Kuukausittainen välikuolema taas koettu ja selätetty.

Nollauksen jälkeen perhe tuntui ja näytti vieläkin paremmalta. Mä olen elossa ja onnellinen siitä miten rakkaita ja arvokkaita ihmisiä mun ympärillä on. Pojun kanssa ollaan halailtu tavallista enemmän, Hertan kanssa ulkoiltu tavallista enemmän ja puolison kanssa naurettu tavallista enemmän.

Pelkojen kohtaaminen antaa loppujen lopuksi paljon vaikka hetken se ottaa kaiken. Reumalääkärin vastaanotolla tuntui kuin lattia olisi hetkeksi vedetty pois jalkojen alta. Ei siksi että minusta olisi löytynyt jotain vikaa vaan siksi, että lääkäri otti puheeksi lapsuudenaikaiset tutkimukset joista minulla ei ollut tähän asti muuta käsitystä kuin hämärät muistikuvat. Menin hämilleni kun lääkäri selasi vanhoja papereitani ja totesi, että vuonna -94 minulla epäiltiin Crohnin tautia ja siksi olin tutkittavana. Sopersin etten tiennyt sellaisesta, että isäpuoli ei kertonut. Ihan kuin olisin taas ollut pikkulapsi ja selvittänyt jollekin aikuiselle ettei se ollut minun vika vaan jonkun toisen. Tutkimuksen ja röntgenin jälkeen marssin infoon ja tilasin kaikki epikriisit itselleni.

Puoliso on jo psyykannut minua epikriisien lukemista varten. Hän teroitti pointteja siitä, että tekstit pohjautuvat luultavasti pitkälti isäpuoleni kertomaan ja lääkärit ovat tehneet johtopäätöksiä hänen tietoihinsa perustuen. En tiedä mitä odotan löytäväni niistä papereista. Luultavasti pelkään mutta samalla haen todistusaineistoa sille mitä olen lapsuudessa kokenut. Jotain mustaa valkoisella värillisten muistikuvien rinnalle.

Mulla on kuitenkin ihan hyvä fiilis tästä. Pääsen tutkimaan jotain sellasta mitä olen miettinyt jo pitkään ja jos mitään kummallista ei löydy, niin voin sen asian tiimoilta ainakin huokaista helpotuksesta!



Olen ehkä ottanut nyt vähän liiankin rennosti viimeisen viikonlopun ja tämän alkuviikon. Huomenna on ne lääkehoidon ja laskujen uusintakokeet enkä ole lukenut tai laskenut ollenkaan pariin viikkoon. Viime viikon romahdus pakotti pysähtymään. Nauttimaan edes hetken kallisarvoisista arkisistakin hetkistä ja pitämään huolet ja murheet kaukana. Mä tarvitsin tätä lepoa kipeästi.

En tiedä miten näiden kurssien kanssa oikeasti käy. Mutta huomisia tenttejä on turha enää murehtia. En tule pääsemään niistä läpi, toukokuun lopulla on toinen uusintakoe ja ilmeisesti kesäkuun lopulla järjestetään meille terveydenhuollon opiskelijoille ylimääräinen uusintakoe jossa on mahdollista yrittää uusia kaikkia 0 tuloksen tenttejä. Mahtavaa! Tää tuli kuin tilauksesta.

Vappupäivänä nautittiin sateettomasta mutta tuulisesta kelistä Tampereen Tallipihalla. Kurvasimme paikalle heti kympiksi kun mesta aukesi. Silti porukkaa oli kuin pipoa, ei siinä mitään, nostatti vapputunnelmaa. Ihmeteltiin suomen pienhevosta ja pienen pientä ponia. Rakastuin! Sitten kierrettiin ristiin rastiin ja päädyttiin viereiseen puistoon leikkimään. Pojun unien aikana kurvattiin takaisin kotikuntaan vappulounaalle paikalliseen raflaan. Maistui hyvin ja minunkin ruokavalioon sopivaa sapuskaa oli riittävästi tarjolla.

Sunnuntai aamu meni myös ulkoillessa luontopolulla. Olin ihan mielettömän hyvällä tuulella ja pojun edesottamuksia oli hauska seurata. Kukkia olisi ollut ihana kerätä, koiraa olisi ihana taluttaa, vedessä olisi mahtavaa kahlata ja niin edelleen. Onneksi luontoreittimme "päätepiste" ennen kotimatkaa oli viihtyisä leikkipuisto. Vähän jännitti ja tuntui kurjalta jättää Hertta puiston kaltereiden ulkopuolelle, puistossa oli muitakin perheitä ja Hertalla on ollut taipumusta haukkua ja ulista jäädessään "ulkopuoliseksi". Jostain syystä tällä kertaa se kuitenkin odotti kiltisti ja rauhassa. 

Pari päivää Tampereen keskustassa pyörineenä alan arvostaa enemmän ja enemmän pienen paikkakunnan etuja. Minua selvästi ahdistaa autoilu kaupungissa, pitkät etäisyydet ja väenpaljous. Ihmiset ovat toisilleen massaa ja harvemmin näkee ystävällisiä kasvoja. Ehkä mä olen sittenkin pikkukaupungin tai tällaisen vireän maalaiskunnan tyttöjä vaikka muuta olen itselleni yrittänyt uskotella.


Toki mä sunnuntaina uskottelin itselleni myös sitä, että huominen koe olisi selätettävissä kunnialla. Tein makoisan maitokahvin ja keräsin lautaselle sokerikanelikorppuja sievän pinon. Asettelin itseni mukavasti sohvalle lääkehoidon kirjan kanssa ja luin ensimmäisen lauseen. Sitten siemailin kahvia, söin korppuja jne.. Sitten korput ja kahvi loppuivat. Kirjassa olin edelleen samalla sivulla. Laitoin kirjan kiinni ja siirryin muihin puuhiin. Tää hetki ei nyt ollut otollinen :D

Sunnuntai iltapäivästä sain idean lähteä jonkun matkan päässä sijaitsevalle strutsifarmille. Paikka oli tosi sympaattinen ja mielenkiintoinen. Poju oli ihan ihmeissään. Pihalla nökötti traktori!!! Kanat olivat jänniä. Hevonen oli supersöpö ja pienet puput valloittavan uteliaita. Poju melkein ennätti antaa toiselle kuonopusun häkin läpi. 

Farmilta löytyi myös tosiaan niitä strutseja. Isoja pelottavia tirppoja! Siellä ne kiertelivät aidan reunustaa ja zoomailivat meitä. Puoliso luki ääneen strutseja koskevaa infopakettia ja viimeistään siinä vaiheessa kun mainittiin siitä että strutsit kävelevät n. 20 metrin matkan teurastettavaksi, minun mielialani laski. Eikö ne vaan voisi elää pitkään ja kuolla vanhuuteen niinkuin me ihmisetkin?

Kahvion kylmähyllyn strutsin munat sekä seinällä roikkuva Highlandin pää kylmäsi. Ostamamme munkki oli kuitenkin maidoton ja munaton. Erikoista! Kaikenkaikkiaan kokemus oli kuitenkin positiivinen. Lapsonen oli suorastaan ihastunut pupuista ja olisi varmasti halunnut halata ne rikkipuhki. Minä taas sain silitellä hevosta ja tehdä jotain hauskaa tän mun pöhkön laumani kanssa :]

Pari pientä (isoa) arkistakin asiaa on saatu selvitettyä. Käytössäni on ollut jo useamman kuukauden puolison äidin auto ja vihdoin tulevana viikonloppuna saamme palauttaa sen takaisin omistajalleen. Elättelin vielä tammikuussa toivoa siitä, että voisin kulkea bussilla mutta aika kaukaiseksi haaveeksi jäi kun yhteydet ovat suoraan sanottuna surkeat. Pojun hoitopäivät venyisivät 9-10 tunnin pituisiksi pahimmillaan julkisilla liikkuen joten tänään puoliso sai vihdoin kotiutettua meidän kakkosauton jes. Ja museoruppana saa tulevana viikonloppuna uuden omistajan. Eli autosotku alkaa selvitä ja nyt vain toivotaan, ettei nämä käyttöön jäävät yksilöt tuottaisi ylimääräisiä huoltokuluja. Autoista kun ei ikinä voi tietää..

Seuraavaksi sitten pähkäillään aidan suunnittelua, kattoremonttia ja monenmoista muuta :]