sunnuntai 19. huhtikuuta 2015

Ihaninta arkea


Iltapalasmoothie isin sylissä. Formulat ruudulla. Hyvä Kimi!
Smoothiessa luonnonjogurttia, tuoretta mangoa, banaania ja viinirypäleitä.



Pupu pupun vasulappuun väritettäväksi. 
Aika sulppa pupu ja mahtava väritys! 
Mitä mieltä olette porkkanasta jonka poju pupulle piirsi? 
Ihan sattumankauppaa, mutta hauska sellainen :]



Ulkona tapahtuu ihmettä ja kummaa.
Ohi ajaa autoja, traktoreita, kuorma-autoja, rekkoja jne.
Aita tulee tarpeeseen..



Piirtelyhommia isin kanssa. On opeteltu piirtämään
lähinnä autoja. Poju pyytää piirtämään autolle renkaat
ja hän hoitaa loput itse.



Uusi kylpyhuoneen lattia on saanut vakituisen käyttäjän.
Lattialämmitys on ihana ja pallo aina menossa mukana!



Viereisen koulun laajennusremonttia ihmettelemässä.
Piha vilisee valtavia työkoneita ja mahdotonta kilkettä ja kalketta.
Aarreaitta!



Aamupalasmoothie :]
Jogurttia, hunajamelonia, banaania sekä mangoa.


Katkeran kapea tie

Kesän ratsastuskursseille ilmoittauduttu. Kesäkuussa iltapäivä hevosenkäsittelytaitoja hioessa ja elokuussa taas estekurssille. En malta odottaa! Pari maastoreissuakin tulee varmasti pyörähdettyä, mutta niitä katselen vasta sitten lähempänä. Ratsastuksessa nyt muuten ei ole mitään mullistavaa tapahtunut. Poneilla hepsuttelen menemään, vain pari kertaa päässyt hevosen selkään. Aluksi se vähän harmitti, mutta nyt en uhraa asialle ajatusta. Kyllä niiden ponienkin ohjaaminen välillä ihan työstä käy. Mitään ehdotonta suosikkia minulla ei tallin hevosista ole, mutta yksi hauska tapaus tallilta löytyy. Iso suomenhevonen jonka pää on ihan hervottoman kokoinen, harja kasvaa ihan eriskummallisesti eri suuntiin muodostaen heti korvien taakse punkkaripystyletin ja otsalle muhkean pöyhkön. Ja aina kun tämän tyypin karsinan ohi kävelee, se tulee heti moikkaamaan ja nupeltaa ylähuulellaan takkia, hanskaa, mitä vaan mitä turvan ulottuville asetetaan. Ihanan ennakkoluuloton ja sympaattinen olento. 

Pienenä minulla ei saanut olla lemmikkejä. Eläimiin ei saanut koskea ja missään nimessä niitä ei saanut omistaa. Tuskin eettisistä syistä, isäpuoli ei vain sietänyt niitä. En muista hänen koskaan puhuneen mitään hyvää eläimistä. Pari kertaa hyvin häiriintyneitä asioita kertoi, mutta jätän ne tässä mainitsematta. Jostain syystä minä en kuitenkaan pahemmin eläimiä pelännyt. Naapurin koira kerran puolustusrefleksinä kun yritin kävelle sen ohitse ovelle niin puraisi rintaan. Se kyllä teki kipeää ja pienet jäljet jäi, mutta en juurikaan puhunut asiasta kotona. Isäpuoli oli kuullut kiljahdukseni, mutta luullut sen liittyvän johonkin leikkiin. Yllättävää kyllä, vaikka hän oli sairaalloisen "suojelevainen" minua kohtaan, en kuitenkaan saanut osakseni sympatiaa jos minuun sattui. Tai en muista että minua olisi lohdutettu.

On käynyt jo pariin otteeseen mielessä tilata Taysiltä vanhat epikriisini. Olin alakouluikäisenä epämääräisten vatsavaivojen takia hoidettavana ja tutkittavana. Muistan miten junalla mentiin Tampereelle. Taisi olla kesä, koska vaunussa oli kuuma. Matkaeväinä söimme äidin tekemiä kevätrullia. Taysillä majoituin isoon viiden lapsen huoneeseen. Muistan olleeni vanhin koko porukasta ja iltaisin kun muut olivat nukahtaneet sain katsoa videoita äänettömällä. Katsoin Who framed Roger Rabbit elokuvan. Se jäi pitkäksi aikaa mieleen. Tutkimuksista on erinäisiä muistikuvia. Kolonoskopia on aika epämukavaa. Niin epämukavaa, että toisen kerran se piti tehdä anestesiassa. Se miksi kaipailen epikriisejä on että haluan tietää löytyikö mitään selitystä mahaoireilleni. Tai jotain mistä saisin otetta. Tuskin ne paperit mitään mullistavaa tietoa toisi, mutta kyllä olen paljon miettinyt sitä että johtuivatko oireeni siitä mitä taustalla tapahtui. Sattuiko mahaan koska mulla oli paha olo enkä osannut kanavoida tunteita muulla tavalla. 

Nämä on tällaisia hyvin irrallisia ja kelluvia asioita. En itse tahdo saada niistä otetta. On ihmisiä joiden kanssa haluaisin keskustella, mutta he ovat jo niin etäällä minusta että pelkään tulevani torjutuksi jos otan asioita heidän kanssaan puheeksi. Mun mieli on kuin tää meidän koti. Päältä sievä ja ihan toimiva, mutta vähän väliä silmiini osuu jotain huolestuttavaa. Ja pelkään, että kohta talo romahtaa enkä selviä sieltä alta pois. Kun asioita miettii liikaa, niistä tulee sietämättömiä. Mutta ei tämä pelkästään pahoja asioita elämään tuo. Nyt kun en terapian kautta tongi asioita liian syvältä, olen etääntynyt siltä "herkimmältä" alueelta. En säpsähdä mainoksia tai pimeää niin herkästi. Unimaailmassani on myös mullistavia asioita tekeillä.

Viime yönä muutimme isoon, hyvin isoon taloon. Huoneita oli paljon enkä täysin päässyt perille siitä missä mikäkin huone sijaitsi. Sen kuitenkin aistin ja näin että talossa oli paljon pelottavia asioita, ihan haamujakin. Meidän makuuhuoneessamme oli iso avoin kylpyhuone. Suihku sijaitsi korkealla korokkeella avoimessa tilassa. Ei kaiteita ympärillä. Näin kuinka joku vaalea mies oli suihkussa alasti. Tiesin, että hän oli haamu. Tiesin myös miten hän oli kuollut. Sillä seuraavaksi hän käveli alasti suihkutasanteen reunalle ja tiputtautui alas. Unessa pyöri myös paljon muuta pelottavaa. Aika usein yhdistän näihin unieni taloihin ullakoita ja niissä piilee se tosi tosi paha. Jotain mitä en näe, mutta se on siellä. Ullakkopaha liittyy lapsuuteen. Ensimmäisessä suomen kodissa oli pitkät matalat ullakkokäytävät. Pimeitä kosteita ja pelottavia. Isäpuolen huoneessa oli omansa. Hänen huoneessaan ei muutenkaan saanut olla, mutta en muista ikinä uskaltaneeni sen huoneen yhteydessä olevaan ullakkovarastoon. Se miksi tämä nyt on mullistavaa liittyy siihen, että viime yön uneeni ei liittynyt pelkoa. En jähmettynyt enkä pyrkinyt unesta ulos. Yritin enemmänkin luoda asioille merkityksiä ja tuntui jopa siltä, että tietoisesti palasin siihen taloon vaikka heräilin välissä.

En pistäisi vastaan vaikka näitä unia ei tarvisi ikinä enää nähdä, mutta pientä helpotusta se tuo kun kaikkea ei tarvitse jatkuvasti pelätä. Nyt odotan sitä, että isäpuoli kehtaisi ottaa minuun yhteyttä ja saisin haukkua hänet pystyyn. Face to face. Ja sanoisin miten säälittävä ja kuvottava olento hän on ja toivoisin ääneen etten ikinä halua hänen löytävän onnea. Mistään. Ikinä. Ja näin minusta tuli se tarinan pahis. Katkeruus kyllä syö ihmistä.


tiistai 14. huhtikuuta 2015

Elämänmakuisia värejä


Koska elämässä, varsinkin näin kevään murroksella kun kaikki on vielä haaleaa tai väritöntä talven jäljiltä niin tussit ja pojun kanssa piirtäminen kyllä tuo sitä väriä senkin edestä. Väriä löytyy paperilta, navasta, naamasta, käsistä, pöytäliinasta, vaatteista. Varmaan jostain seinästä, lattiasta ja koirastakin, en ole vielä vain bongannut. Kynäpaketin kyljessä luki, että vesipestävä kankaista. Iholta ei vaan näemmä ihan het ekalla pesulla liukene.. Pojulla olkoon siis vielä hetken koko mahan yli kulkeva violetti viiva :]


Värit ovat olleet kateissa kyllä hetkittäin muualtakin kuin luonnosta. Lääkehoidon ja lääkelaskujen tenteistä hylsyt. Olin kyllä lukenut, mutta opettajan pisteytys ilmeisesti niin tiukka ettei luokaltamme päässyt kuin yksi henkilö tentistä läpi ja hänenkin arvosanansa apea 1. Lääkelaskuissa taas ihan itse mokasin, viimeisen laskun arvot olin laittanut väärin päin kaavaan. Ja niinkun minä yritin ennen tenttiä tavata miten se kääntäen verrannolla laskeminen tehdään. Anatomiassa sentään vähän tuulta purjeissa, mutta tämän päivän osakoe kyllä sai hampaat tutisemaan suussa. Hetken jo mietin, että noinkohan olen oikealla alalla. No kyllä mä olen, tää nyt on vaan tällasta hetkellistä hapatusta ja oman osaamisen mollaamista. Joskus ei vaan kulje ja tämä mummopyörä tavallista kankeammin niin ylä- kuin alamäessäkin.


Mutta ihan joka päivä ei kuulkaa ole mennyt sohvan pohjalla kangistellen. Mä olen käynyt tässä parin viikon aikana monta kertaa lenkillä ja pyörähdinpäs moneen vuoteen 5 kilsan hölkän yhtä soittoa. Koska olen tällainen suorittaja, niin vasta tämä lenkki tuntui saavutukselta. Ei ne edelliset joissa oikeasti saavutusta oli jo se lenkkivaatteiden päälle pukeminen, vaan tämä mitä pystyi mittaamaan joillain määrillä, numeroilla, mustana valkoisella. Sunnuntaina lähdin vielä kaiken lisäksi puolison ja tämän sisarusten kanssa kuntosalille katsomaan miltä ne nykyään näyttää. Oli maastavetoa, vatsoja, penkkipunnerrusta yms. Jalat on niin kipeänä, että käveleminen sattuu. Mutta ah mikä kipu!


Oikeasti mä olen aika väsynyt ja monet maailman surut ja murheet vaikuttavat muhun suuren painolastin lailla. Olen huolissani siitä saako poikani elää suomessa kokematta syrjintää rotuun tai muihin ominaisuuksiin liittyen. Olen huolissani omasta terveydestäni. Sydämen lisälyönneistä on tullut kuukauden aikana arkipäivää. Ilmeisen selvästi ne johtuvat stressistä ja ovat vaarattomia, mutta kaikki sellainen ylimääräinen on inhottavaa ja mietityttää. Hiukset ovat huonossa kunnossa. En varmaankaan syö tarpeeksi monipuolisesti ja lisäravinteet unohdan päivittäin. Väsyttää, hemppa matala, verenpaine matala ja kello käy. Facebook ja somepaska kyllästyttää, ihmiset jotka sanovat päin naamaa että kylläpä olis kiva nähdä ja tehdä jotain ja sitten eivät edes vastaa kun ehdottaa tekemistä. 


Koska mulla on taas kiire nukkumaan ja suorittamaan huomista päivää, niin kirjoitukseni ei ole ollut kovin looginen tai loppuun asti mietitty. Mutta mun oli pakko päästä purkamaan pienesti ajatuksia ja näyttämään teille nämä kuvat. Kaikki esittävä taide on minun aikaansaannosta, mutta mitäpä sanotte värityksestä? Eikö olekin upeita värejä ja kaaria, taidokkaita kohta melkein kaksi vuotiaan näkemyksiä omasta osaamisestaan. Poju pitää kynää kädessä "oikeaoppisesti", osaa oman nimensä ja tekee tarpeensa jo melkeinpä suurimmaksi osaksi pottaan, vaikka vaippoja pidetäänkin hoitopäivän ajan sekä öisin. Olen suunnattoman ylpeä pienestä ihmisestäni! :]