tiistai 28. helmikuuta 2017

Nonuts



Edelliseen avokadojuttuun viitaten tässä vielä kuva vuorokauden jääkaapissa majailleesta halkaistusta yksilöstä jonka päällä ollut suojana oma kuori. Aika hyvin toimii!


Mun äiti raastoi jouluna tuollaisen harmaan pedin Hertalle. Kai hän ajatteli, että jokaiselle jotakin. Peti on kyllä ollut ahkerassa käytössä ja koska jokaiselle jotakin, niin kävin Aidallekin hakemassa oman sopivan kokoisen mökin. Aida on hyvin omaksunut omakseen tuo vaalean ja pötköttää siinä aina kun mahdollista.


Artekin ritiläpenkit on ihania! Omistetaan yksi tuollainen pitkä ja yksi lyhyt. Haluaisin vielä toisen lyhyen. Niillä somistaa tilaa kauniisti ja ne ovat kaiken lisäksi erittäin käytännöllisiä. Lyhyttä käytän keittiössä aputasona ja pidempää koiran petien suojana ettei keittiön tasolta mäjähdä tavaraa koirien niskaan. Juhlien aikana penkit ovat ruokapöydän ympärillä. Ilmeisesti muutkin ovat ihastuneet näihin. Tori.fi:n ilmoituksia selatessa näistä löytyy pelkkiä "ostetaan" ilmoituksia..



maanantai 27. helmikuuta 2017

Scarynut

Bullet Journal eli Bujo


Anoppi vinkkasi pari kuukautta sitten lukemaan Hesarin artikkelia Bullet Journalista ja sen tekemisestä. Vaikka koko touhu oli minulle ennestään vierasta, hurahdin täysin. Kävin ostamassa harjoitteluvihkon, uusia kyniä ja rupesin rustaamaan. Alkuun suurin osa ajasta meni kalenterin tekemiseen. Yritin myös armottomasti miettiä miten osaisin ympätä kaikki ne asiat ja listat omaan Bujooni kuten ohjevideossakin. Kuukauden rustailun jälkeen sain itselleni sopivan mallin. Omasta kirjahyllystä löytyi vuonna 2012 ostettu muistikirja johon olin tehnyt yhden sivullisen päiväkirjamerkintöjä. Vihko tuntui täydelliseltä Bujoksi. Jatkoin samalla päiväkirjamallilla ja sopivin välein lisäsin kuukausinäkymän, itselleni tarpeellisia listoja, piirustuksia ja tärkeiden ihmisten kuvia ym ym.

My little pony penaalin tilasin pitkän etsinnän jälkeen Englannista. Pari päivää penaalin saamisen jälkeen ihana serkkuseni ilmoitti omistavansa samanlaisen ja ostaneensa sen BR-lelusta.. Oukei, laitoin just aika paljon rahaa penaaliin minkä olisi saanut tuosta 20km päästä puolet halvemmalla. Sattuuhan sitä :D Mutta! Vetoan nyt siihen, että Englannista sai tuon turkoosin penaalin kun Suomessa myydään pinkkiä. Vissi ero!

Jos innostuit niin tässä linkki Hesarin artikkeliin josta voit lukea aiheesta lisää. Artikkelissa myös video jossa opastetaan alkuun: http://www.hs.fi/nyt/art-2000004887737.html


Ahdistavia asioita

Käytiin tänään koko perheen voimin Fun Parkissa eli Ideaparkissa sijaitsevassa sisäleikkipuistossa. Päivä oli mennyt aika mukavasti ja käytiin Daddy's Dinerissa lounaalla. Lounaan jälkeen lapset nappasivat ilmapallot mukaansa, vieraamme vaaleanpunaisen ja poju vaaleansinisen. Kävelimme takaisin Fun Parkin tiloihin ja suuntasimme vaatesäilytykseen mikä sijaitsi sisäänkäyntiä vastapäätä. Minä työnsin rattaita ja juttelin vieraamme kanssa, puoliso kanniskeli nöppötöppiäistä. Kävelin vaatesäilytykseen ja huomasin, että poju puuttui. Äkkiä kysymys ääneen puolisolle joka myös havahtui samaan. Rattaat jäivät niille sijoilleen ja äkkiä takaisin aulaan. Pojua ei aluksi näkynyt missään, mutta luojan kiitos pikkuinen heilutteli sinistä ilmapalloaan väkijoukossa mennessään ja saimme bongattua äkkiä. Puoliso lähti perään, mutta poju ei heti kuullut hänen kutsuaan. Välitöntä hätää ei enää ollut koska poju oli näköpiirissä, mutta poju oli puolison sanojen mukaan kävellyt totisena eteenpäin ja heti kun oli nähnyt isänsä niin puhjennut lohduttomaan itkuun sanoen ettei löytänyt meitä. Mahanpohjasta kouraisee kun edes ajattelen tilannetta uudestaan. Kyllä, mä olen herkkä tällaisille tilanteille.

En tiedä tai muista mistä lähtien olen kärsinyt pelottavista "näyistä", jo jonkin aikaa kyllä. Toisinaan ne jää vaivaamaan ja toisinaan niistä pääsee heti eroon. Tarkoitan voimakkaita mielikuvia siitä, että mun esikoiselle tapahtuu jotain pahaa. Annan esimerkin. Poju oppi isänsä opettamana kiipeämään oman huoneensa parvelle. Mieleni tekee tenän ja heittää mun silmille mielikuvan jossa lapsi välittömästi tippuu parvelta lattialle iskien itsensä johonkin kovaan tai terävään ja vuotaa kuiviin silmieni edessä. Toinen esimerkki on se, että mietin joskus miten mukava olisi lähteä risteilylle perheeni kanssa ja samantien tajuntaan iskee mielikuva siitä miten lapsi on tippunut laivan kannelta mereen ja murskautuu potkuriin.

Mä en oikein tiedä miten näitä lähtisi purkamaan. Puolisolle olen yrittänyt kertoa, mutta mielikuvat eivät välillä ota laantuakseen ja tämänpäiväinen kokemus oli omiaan lisäämään tuskaa. Olen jo miettinyt takaisin terapiaan hakeutumista, mutta sekään ei nyt vielä tunnu tarpeeksi hyvältä ajatukselta. Haluaisin pystyä nauttimaan elämästä lasten kanssa just nyt kun ne on niin pieniä enkä joutua murehtimaan omia menneitä asioita. Sellainen paradoksi, hohhoijaa.


Avokadoista


Koska yritän nykyään vieläkin enemmän nähdä elämässä hyviä kuin huonoja asioita, niin olen erittäin onnellinen siitä että elämäni ensimmäistä kertaa ostin sellaisen verkkopussillisen avokadoja joista olen nauttinut jo neljä ja KAIKKI neljä ovat olleen priimakuntoisia. Voitteko kuvitella?? 

Joskus olen lukenut erilaisia vinkkejä siitä miten kannattaa säilöä halkaistua avokadoa. Yhtenä vinkkinä kerrottiin, että kiven pitäisi antaa olla paikoillaan joten itse ainakin annan sen olla. Mutta kelmun, sitruunan ym sijasta laitan tyhjän kuoren takaisin jäljelle jääneen puolikkaan päälle ja pistän jääkaappiin odottamaan seuraavaa ruokailua. Säästää luontoa hei! Saisko tästä hyvän heiton niksipirkkaan heh..


lauantai 25. helmikuuta 2017

Moominnuts


Voiko muumilakanoita olla liikaa?

Ei minunkaan mielestäni! =)
Tässä tämän illan näyte perhepedistämme johon tällä kertaa pääsee kömpimään myös puolison kummityttö. Kerrataan vielä kuka nukkuu missäkin.

Aloitetaan vasemmalta:
Nöppötöppiäinen (7kk) nukkuu pinnasängystä kyhätyssä sivuvaunussa (Hippamuumi). 
Seuraavana minun paikka (Satumuumi).
Isossa sängyssä keskellä poju (3,5v), (Junior Muumi).
Puolison paikka oikealla laidalla (Rakentajamuumi).
Ja lopuksi pojun sängyssä ihana vieraamme (Kuplamuumi).

Liinavaatekaapista löytyy vielä seuraavia:
Viidakkomuumi x 2, Ruusumuumi juniorikoossa, toinen Satumuumi sekä Lemmikkimuumi. Osa itse ostettuja, lahjaksi annettuja sekä lahjaksi saatuja. Mitkähän seuraavaksi hankittaisiin??


torstai 23. helmikuuta 2017

Dognuts




Ehkä liikuttavinta ikinä kun kaksi pientä koiraa parin päivän rähisemisen jälkeen ystävystyy ja löytää toisistaan iloa ja turvaa. Lisäisin tähän perään liudan imeliä hymiöitä jos osaisin. 

Hain Aidan viime viikolla meille ystävältä. Ystävä tarvitsi apua muuttuneen elämäntilanteen vuoksi ja meidän oli mahdollista auttaa. Aidalla on iho-ongelmia ja meillä aloitettiinkin sitten kunnon ruokavalio-, lääke- ja shampookuuri ystävän ohjeiden mukaan. Mukavaa ollut huomata, että kuuri auttaa. Koira kapsuttaa itseään selkeästi vähemmän ja näkyvää hilsettä ei juurikaan ole.

Ensimmäiset päivät meillä oli hullunmyllyä. Koirat rähisivät ruoasta ja leluista, perussettiä. Aida seurasi minua joka paikkaan, tai seuraa edelleen mutta ei ihan niin intensiivisesti. Kolmantena päivänä koirat jo kävelivät kotona ilman suurempia kyräilyjä ja neljäntenä päivänä niistä tuli kavereita. Aika liikuttavaa!

Jos Aida ei jääkään meille, niin tiedän jo valmiiksi että minun tulee ikävä sitä :)


keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Nuts

Niin se aika kultaa muistot. Hah!

Vauva syntyi heinäkuun alussa pari päivää yli lasketun ajan. Toivoimme kovasti pääsevämme Norlandia potilashotelliin synnytyksen jälkeen, mutta lapsivesien menosta lapsen syntymään kesti yli 18 tuntia joten se vaihtoehto oli poissuljettu.

Vauva oli tietenkin täydellinen. Oppi rinnalle jo synnytyssalissa. Synnytys muutenkin oli kokemuksena paljon positiivisempi kuin ensimmäisellä kerralla. Ehkä itse osasin paremmin tai sitten uskalsin luottaa enemmän. Putkeen ei kaikki kuitenkaan mennyt.

Synnytyssalissa sain epiduraalin, mutta voimakkaista supistuksista ja sen aiheuttamasta liikennehdinnästä johtuen anestesialääkäri ei saanut laitettua puudutetta ensimmäisellä yrityksellä. Parin päivän päästä synnytyksestä hartiani meni totaalijumiin enkä kyennyt edes istumaan. Pienikin kohoasento aiheutti valtavat kivut. En pystynyt syömään, hoitamaan vauvaani tai edes käymään vessassa.

Samaan aikaan lastenlääkäri tutki vauvan ja oli sitä mieltä, että reisivaltimopulssi oli tunnustellessa liian heikko. Vauvasta otettiin saman tien neliraajapaineet. Hän sai nukkua kainalossani toimenpiteen ajan. Seuraavaksi tuli EKGn otto. Vauva inhosi toimenpiteitä ja oman tilani vuoksi en päässyt muihin toimenpiteisiin mukaan. Jo pelkästään vaipan vaihdon aikana alkoi armoton huuto niin että lapsi oli kirkuvan punainen eikä henkikään kunnolla kulkenut. En siis yhtään ihmettele, että hoitajat olivat kylväneet vauvan muoviseen kehtoon pinkkejä tutteja ja käyttäneet sokeriliuosta. Mikä vain helpottaa vauvan oloa ja heidän työtään.

Oltiin neljättä päivää sairaalassa ja olo alkoi olla voimaton. Aamukierrolla ollut gynekologi haastatteli minua se yritti selvittää mistä kipuni johtuivat. Seuraavaksi paikalle saapui anestesialääkäri joka kyseli lisää. Minulla diagnosoitiin postspinaalipäänsärky. Epiduraalitila oli tahattomasti puhkaistu niin, että selkäydinnestettä valui ulos ja aiheutti suurta painetta pään ja hartioiden seudulla. Tila korjattaisiin välittömästi veripaikalla.

Oli siis torstai aamupäivä. Samaan aikaan kun minua vietiin sängyllä heräämöön veripaikan laittoa varten, täydellinen vauvani vietiin yksin (puoliso oli vasta matkalla sairaalaan esikoisen luota) lasten sydänlääkärille ultraäänitutkimusta varten. Itkin silmät punaisina puolison tuomaa tyynyä ja muumityynyliinaa vasten vauvantuoksuinen vaaleanpunainen maitoharso naamallani. Sillä hetkellä kaikki oli liikaa ja koko perhe levällään eri paikoissa aiheutti turvattomuutta.

Tuntia myöhemmin minut palautettiin synnyttäneiden osastolle. Kivut olivat jääneet heräämöön taitavan leikkaussalihenkilökunnan käsiin (taas yksi iso syy miksi haluan juuri sille alalle!) ja pian sain vauvanikin takaisin terveeksi todettuna. Siinä käytiin taas yhden päivän aikana läpi sellainen tunneskaala ettei yksi päivä riittäisi käymään niitä pelkoja läpi. Huh!

Koko perheemme sai käsittämättömän hyvää palvelua alusta loppuun ja vaikka epiduraali ei mennyt ihan nappiin, niin olimme kuitenkin hyvissä käsissä ja meitä kuunneltiin. Ainoa mistä hieman loukkaannuin oli se, että lastenlääkäri oli kirjannut kotiutumispapereihin vauvani olevan levoton ja ärtyisä. Ei, siinä hän oli väärässä, vauvani on täydellinen.


tiistai 21. helmikuuta 2017

Peanut's

Wau!

Melkein vuosi mennyt eteenpäin ja elämä muuttunut taas niin ettei meinaa itsekään perässä pysyä. Tässä elämäntilannetta pähkinänkuoressa:

Meille syntyi viime kesänä pieni tyttövauva. Synnytys, lapsivuodeaika ja talvi on mennyt mukavasti. Kahden terveen lapsen äitinä ei voi olla kuin kiitollinen siitä mitä on ja pelätä sitä, että se loppuu. Viime viikolla meille myös tuli lomailemaan toinen mäyräkoira, tyttö sekin. 

Hassuinta on ollut huomata se, että molempien tyttöjen kanssa olen joutunut kamppailemaan tunteideni kanssa. Toisen lapsen synnyttyä yllätyin siitä miten ahdistunut olin ja koin suurta syyllisyyttä siitä etten voinut olla enää yhtä paljon läsnä esikoisen kanssa. Nyt sama juttu koirien kanssa. Tunsin syyllisyyttä siitä, että toin toisen koiran kotiimme valtaamaan oman koiran reviiriä ja ihmisiä. 

Onneksi molemmista kriiseistä on selvitty. Lasten kanssa viikoissa, koirien kanssa päivissä. Mutta mikään muutos, edes ne hyvät eivät ole aina helposti lähestyttäviä ja omat tunteet voivat yllättää vaikka miten olisi itsetutkiskelua tehnyt. 

Mulla on ollut valtavan hyvä ja tunnerikas vuosi, voisin kirjoittaa blogia jo pelkästään siitä miten kauniita ja rakkaita asioita mun elämään kuuluu. Mutta tämä on kuitenkin myös mun pakopaikka ja sulatusuuni niille asioille mitä joudun päässäni pyörittelemään. Enää en ole yksin, en ole ollut vuosiin, mutta kirjoittaminen jäsentää tunteita ja ajatuksia ja vaikka nykyään pystyn suurimman osan ajatuksistani ja tuskastani kertomaan puolisolleni, eivät ne asiat ja ajatukset kuitenkaan katoa hetkessä. Edes parissa.

Välillä palaan ihan vain lukemaan omia tekstejäni ja käsittelen niitä asioita itsekseni uudestaan ja uudestaan. Pohdin kirjoittamaani ja sitä mitä jätän kertomatta. Herätän välillä niitä asioita tahallanikin henkiin ja herättelen itseäni tästä vaaleanpunaisesta kuplasta missä tällä hetkellä elän. Muistot ovat arvokkaita olivat ne sitten miten huonoja tahansa.