maanantai 29. joulukuuta 2014

Teepussipsykologiaa


Tuumasta toimeen. Loppupäivä on mennyt märehtiessä omaa oloa ja hampaita purren olen jättänyt ne viimeiset pöydällä lojuvat suklaat syömättä. Äsken huomasin puolison pistäneen ne poskeensa tieltäni. Miten huomaavaista! Välipalaksi pilkoin koko porukalle kolme isoa appelsiinia ja banaanin. Lapsosen mummilla on kadehdittava taito valita erityisen makeita ja mehukkaita appelsiineja kaupasta. Kannattaa kuulemma kiinnittää huomiota yksilön painoon, mitä painavampi sitä parempi. Kokeilin joskus kaupassa, mutta en suoriutunut sen paremmin kuin yleensäkään. Tähän liittyy varmasti jotain yliluonnollisia kykyjä! Mutta ei se mitään, nautin mielelläni parhaat appelsiinit täällä mummilassa :]


Joulu toi mukanaan taas paketteja. Vaikka aina yritetään olla ostamatta mitään niin kuitenkin sitten jotain tulee hankittua ja tällä kertaa olen kyllä mielissäni siitä miten kivoja juttuja lapsonen sai sukulaisiltaan. Pelkäsin, että lahjakasa olisi liioiteltu ja lelut laadultaan niin ja näin, mutta ennakkoluuloni olivat hölmöjä. Lahjapapereihin olivat käärittyinä Plasto mopo, laatikollinen dubloja, traktori kuskeineen ja eläimineen ja lelukoira. Kaikki näistä olivat myös lapsoselle mieluisia ja aika onkin mukavasti vierähtänyt näillä leikkien. Kunhan kotiin päästään niin pitää taas karsia vanhoja leluja varastoon tai kiertoon. Uhkaavasti alkaa kotinurkkiin kertyä lelurojukasoja ja ne näyttävät kyllä rumilta!


 Päivän viisaus löytyi vaihteeksi teepussin kyljestä. Ei, en käynyt koko pinoa läpi löytääkseni sopivaa sutkautusta, tämä oli sattumaa. Olen aika monesti törmännyt tapaan ajatella ettei omista murheista tai suruista kannattaisi puhua, varsinkaan näyttää avoimesti masennustaan. On ilmeisesti paljon hienompaa nähdä syöpäsairas ihminen joka nauraa kuin esimerkiksi syystä tai toisesta masentunut ihminen joka ei jaksa enää nauraa tai löydä iloa elämästään. Ikäänkuin se oma murhe ja paha olo ei olisi sallittua ja se pitäisi piilottaa. Olla niinkuin näennäisesti terve ja hauska, mahdollisimman vähän kuluttaen muiden energiaa, ennemminkin antaen sen viimeisenkin pisaransa muille. Se on mielestäni jotenkin todella itsekäs tapa ajatella. Uskon, että se syöpäsairaskin suree ja murehtii, mutta omalla ajallaan eikä aina välttämättä juuri niiden puolituttujen tai työkavereiden seurassa. Ei sitä sairautta halua kaikille näyttää tai kaikkeen upottaa.


Miksi joillekin on niin paljon tärkeämpää se, että näytetään hyvältä muiden silmissä ja pidetään heikkoutena asioiden kohtaamista ja läpikäymistä? Miksi minä joudun kokemaan joidenkin ihmisten seurassa häpeää omasta olostani ja ajatuksistani? Kun oikeasti olen terveempi ja kokonaisempi näin kuin piilotellessani itseäni. En ymmärrä miksi sairastamisenkin pitäisi olla täydellistä. Ei se ole, siinä ei ole mitään kaunista. Mutta parantumisessa ja tervehtymisessä on kaikki kauneus. Se ei kuitenkaan tule ilman sairastumista. Viisautta teepussista.


Monen muutoksen kuu

Joulu oli kaunis, mutta kylmä. Aamut alkoivat -22/-25 asteen pakkasilla ja päättyivät pahimmillaan -30 tienoille. Öiset revontulet olivat kuulemma upeita, tai niin iltapäivälehdistä sai lukea. Meiltä meni moiset kauneudet kokonaan ohi kun oltiin nukkumassa jo hyvissä ajoin ennen kymppiä. Vähän näin jälkikäteen harmittaa, mutta eipä sitä ole enää aikoihin osannut mitään yöllistä toimintaa itselleen järjestää. Lapsonen pitää ihan itse huolen siitä, että herätään kun herätetään :P

 Mutta eipä täällä etelämpänäkään sen lämpöisempää ole ainakaan toistaiseksi ollut. Hyvä kun auton sai äsken kauppareissua varten käyntiin hyrr.. Ei minulla mitään talvea vastaan ole, kyllä tämä voittaa pimeän ja märän syksyn 10-0, mutta tammikuun ja helmikuun kylmyyteen ei kyllä totu. Se on pitkä ja lohduton aika lusia kylmässä. Maaliskuussa jo sentään alkaa sieluunkin paistaa.

Muista tammikuista tämä tuleva poikkeaa kyllä merkittävästi. Mulla alkaa koulu 8.1 klo 8:30. Ensi viikolla pitäisi pakata laukkuun muistiinpanovälineet, todistukset ja rokotustiedot ja olla mieli avoimena vieraassa paikassa vieraiden ihmisten keskellä. Muutos on kyllä haluttu ja pitkään odotettu, mutta ei tämä helppoa siltikään ole. Samaan aikaan viritytään siihen, että lapsonen aloittaa päivähoidon loppukuusta. Luopumisen tuska on suuri ja syyllisyys painaa. Olen miettinyt pääni puhki olisiko vielä puolen vuoden lykkäämisestä ollut merkittävää apua. Kyllä varmasti näin lasta yksilönä ajatellen, mutta yritin ajatella asiassa vähän pidemmälle. Kesän voisin puolison työtilanteesta riippuen viettää lapsosen kanssa kotona. Ja jäljelle jäävän kuuden kuukauden pätkän minkä voisin koulusta vielä joskus olla poissaolevana on säästössä seuraavaa lapsosta varten, ettei häntäkään tarvitsisi heti vuoden ikäisenä hoitoon laittaa. Yritän ajatella pidemmälle, pitää pään kylmänä ja olla järkevä. Mutta se on vaikeaa kun lapsonen sanoo kirkkaasti äiti ja antaa märän suukon poskelle. 



"Minä tahdon rakentaa suurtaa ja kestävää, tahdon tehdä kauhean paljon monenlaista ja mielelläni - mutta en tiedä...on hirveän vaikeata olla isä!" (Muumipappa ja meri)




Kävin kampaajalla. Latvat olivat kuivat ja onnettomassa kunnossa loppukesän vaalennusraitojen jäljiltä. Kampaaja kysyi saako ottaa sen verran kun parhaaksi näkee, puhui vielä ohimennen n. kolmesta sentistä. Luottavaisena sanoin juu juu. Heti se ei iskenyt, mutta parin päivän päästä sitten. Tuntuu kuin viisi senttiä olisi napattu pois ja menty ajassa taaksepäin. Hiukset näyttävät ja tuntuvat kyllä paljon paremmilta, mutta letillä niitä ei enää saa pysymään pituutensa vuoksi ja ponnarikin tuntuu töpöltä. Pitkäthän nämä oikeasti vielä ovat, mutta paljon lyhyemmät kuin halusin. Nyt yritän pitää näistä parempaa huolta. Ja välillä taas toppuutella etten itse sukisi niitä ihan puhki, lapsonen kun rääkkää hiuksiani jo ihan tarpeeksi. Kai ne hiuksetkin lepoa tarvitsevat..

Painokin on noussut kesältä monta kiloa. Kevään laihdutusurakasta viisi kiloa ylöspäin. Se on paljon, näkyy ja tuntuu myös. Ajattelen asiaa koko ajan, mutta toistuvat pienet takaiskut ja mielipahat tekevät ryhtiliikkeestä mahdottoman. Ruoka ja herkut on lohtu, ne ei sano mulle mitään vastaan. Yritän mielessäni liittää koulun alkuun mahdollisuuden terveellisemmästä rytmistä. Koulupäivät antavat kaivattua säännöllisyyttä ja itselle jäisi huolehdittavaksi se, että kahvilla ei roikuttaisi kaikkia välitunteja ja kotoa saisi aamulla aina napata pari hedelmää tai porkkanaa välipaloiksi. Liikunnan ilo on myös karannut jonnekin todella kauas. Ehkä koulusta löytyisi joku jonka kanssa käydä silloin tällöin salilla tai jumppaamassa. Ehkä sieltä koulusta löytyisi myös ystävä jolle kertoa ihan kasvotusten kuulumisensa.

"Luultavasti myrskyjä onkin vain siksi, että niiden jälkeen saataisiin auringonnousu." 
(Muumipapan urotyöt)


sunnuntai 28. joulukuuta 2014

Unta ja autoilua

Luulisi, että autoiluun ja pitkiin matkoihin tottuisi..

Syysajelulla

Ollaan puolison kanssa oltu koko seurustelun ja yhdessäolon ajan aika liikkuvaisia. Hyvin harvoin viikonloppuja vietettiin omalla asunnolla. Yleensä suunnattiin jomman kumman kotiin, joskus harvoin ystävien luo. Kilometrejä kertyi kuukaudessa helposti pari tuhatta pelkistä vapaa-ajan matkoista, siihen päälle vielä puolison työreissut. Onneksi nykyään välimatkat molempien koteihin on lyhemmät ja päivän/parin reissut ovat verraittain helppoja vuoden takaisiin kilometreihin verrattuna. 

Lapsonen aloitti reissuelämän ja autoilun jo kolmen viikon ikäisenä. Käytiin tietty isovanhempien luona kyläilemässä, mutta sen lisäksi matkattiin puolison mukana työreissuilla. Ellei oltu viikolla tien päällä niin viikonloppuna kyllä. Edelleen sama tahti jatkuu. Me ei osata olla paikoillamme. Välillä olen miettinyt johtuuko lapsosen huonounisuus liiallisesta matkaamisesta. Samoja rutiineja ja aikatauluja pyritään kyllä ylläpitämään paikassa kuin paikassa, ruokailut tosin menevät välillä miten sattuu. Uniajoista on kuitenkin saatu pidettyä kiinni ja nyt alkaa taas öidenkin suhteen valoa pilkottaa tunnelin päässä. Enää en edes ärsyynny (ainakaan pahasti) siitä, että lapsonen vatvoo puoliunessa hiuksiani. 

Pari kuukautta sitten kyseinen rutiini aiheutti itselleni itkupotkuraivarit pariinkin otteeseen. En jaksanut enää öisin sitä, että joku kiskoi hiuksista. Varsinkin jos lapsosen uni oli tiukassa, niin hän aloitti hiusten repimisen. Vingutti napakalla letillä olevia hiuksiani ja sama kyllä toistuu edelleen. Kuuluu ding ding ding NAPS....ding ding ding NAPS. Paremmin nukutut yöt ja mielenhallinnan harjoitukset (toistuva mantra "nou hätä, ne on vaan hiuksia") ovat ehkä auttaneet. Tosin uskon ettemme ole vielä kokonaan yli tästä ongelmasta ja saatan pari kyyneltä vielä tirauttaa hiusteni tähden. Ihana puolisoni tulee kyllä välillä hätiin. Puskee päänsä lapsosen ulottuville ja ohjaa hänen kätensä omiin hiuksiinsa. Näin minä saan hetken hengähdystauon ennen seuraavaa episodia.

Takaisin autoiluun.. Jouluna repäistiin ja ajettiin lappiin vajaaksi viikoksi sukulaisiin. Aluksi ajateltiin, että ajellaan aamuyöstä että oltaisiin päivällä perillä. Muutaman ystävien kanssa tehdyn juttutuokion päätteeksi todettiin, että pakko ajaa yöllä. Lapsonen, eikä me muutkaan selvittäisi siitä matkasta kunnialla jos pitäisi kymmen tunnin ajaksi keksiä viihdykettä. Yöllä ajaminen hirvitti ja kyllähän se aika kurjaa olikin, mutta lapsosen kannalta ehdottomasti paras ratkaisu. Paria herätystä lukuunottamatta hän veteli sikeitä matkat molempiin suuntiin. Me vanhemmat olimme melkoisen ryytyneitä ajomatkan ja valvomisen jäljiltä ja aamulla tuli sellainen pieni välikuolema koettua kun perillä aamuviideltä lapsonen oli pirteä kuin peipponen ja me kuin trukin alle jääneet. Ei auttanut kuin valvoa ja tasoittaa päätä päiväunilla lapsosen päiväunien aikaan. Selvittiin! Tosin ihan heti ei oteta uusiksi..

Viime yönä tosiaan ajeltiin takaisin tänne etelään. Puoliso ajeli ekat kuusi tuntia ja minä sitten loppumatkan. Siinä n. 30 kilometria ennen määränpäätä koin taas sellaisen jutun, että meinasi ihan hampaat kalista suussa. Puoliso ja lapsonen nukkuivat takapenkillä kun olimme ohittamassa pientä kyläpahaista. Olin laittanut radion päälle ja lauleskelin ikivihreiden tahdissa kun sattui jotain todella outoa. Taivas muuttui jonkun välähdyksen johdosta sähkönsiniseksi. Heti perään kylänraitilta meni sähköt ja katuvalot sammuivat kuin iskusta. Oli pimeää. Seurasi toinen yhtä voimakas välähdys, taas ilman mitään jyrinää tai muutakaan ääntä. Tuntui kuin olisin vajonnut penkkiini. Tuijotin vain eteeni ja säikähdyksestä johtuen en uskaltanut katsoa enää muualle kuin suoraan eteenpäin. Vajaan kilometrin ajettuani tapahtumapaikalta katuvalot syttyivät hiljalleen takaisin päälle ja kolmas, edellisiä huomattavasti lievempi väläys täytti taivaan. Sitten kylänraitti muuttuikin pimeäksi peltojen ja metsien reunoittamaksi tieksi. Jossain vaiheessa puoliso heräsi kysymään, että jaksanko vielä ajaa. Sanoin, että tuossa vähän matkaa sitten satui jotain minkä johdosta en taida kyllä heti saada unta. Niin naurettavalta kuin se kuulostaakin, niin mieleen hiipi heti pommitukset, ufot, mitä niitä nyt voikaan pelätä. Eiköhän tällekin taas joku ihan järkevä selitys löydy, mutta iltapäivälehdistä ja kyläpahasen nettisivuilta ei mitään asiaan sopivaa irronnut. Puoliso vähän hymyili jutulleni ja väsymys saa tapahtuneen lipsumaan mielestä, mutta sellainen pieni selkäpiitä karmiva fiilis koko jutusta jäi.. 

P.S. Lapsosen turvaistuimeksi valittiin pitkällisen mietinnän päätteeksi Cybex Pallas 2-fix. Saksasta tilattuna saatiin n. 100€ halvemmalla kuin mitä istuin olisi Suomessa maksanut. Toistaiseksi toimiva ratkaisu, aika näyttää miten istuin muotoutuu kasvavan lapsen tarpeisiin.

sunnuntai 14. joulukuuta 2014

Rosollipiirakka

Parempaa kuin nimi antaa ymmärtää :]



Löysin ohjeen puolison mummin Eeva-lehdestä. Helppo, mutkaton ja ajankohtainen sapuska ja juuri sopiva ystävien kanssa jaettavaksi. Niin ja makukin oikein mainio!

Pohja
3,5 dl spelttijauhoja
125g voita
0,5tl suolaa
1rkl kylmää vettä

Täyte
600g juureksia: punajuuria, bataattia, porkkanoita
3dl ruokakermaa
3 kananmunaa
1tl suolaa
1tl rouhittua mustapippuria
0,5dl tuoretta timjamia
150g pehmeää vuohenjuustoa

Sekoita jauhot, pehmeä voi, suola ja kylmä vesi. Pyörittele taikinaksi ja laita kelmutettu pallo jääkaappiin tekeytymään.

Kuori, kuutioi ja keitä juurekset napakan kypsiksi. Valuta ja jäähdytä juurekset. Punajuuret kannattaa keittää erikseen. Taputtele taikina halkaisijaltaan 24cm kokoisen vuoan pohjalle. Sekoita ruokakerma ja kananmunat, lisää nesteeseen silputtu timjami sekä mausteet ja kaada pohjan päälle. Lopuksi ripottele juurekset ja vuohenjuusto ja paista uunissa 30min 200 asteessa.

Omassa tekeleessä keskusta jäi melko kosteaksi joten ajattelin seuraavalla kerralla (huomenna) kokeilla niin, että asteita vähemmän (175 esim) ja paistoajaksi 45 min. Huomasinpa myös äsken laittaneeni 150g voita, noh ei ihmekään että pohja maistui hyvältä :D

Have a happy cooking! :]


Milloin sinne kouluun oikein saa lähteä?




Yllä vielä tunnelmia parin viikon takaisen syntymäpäivän aamupäivästä ja lahjalaatikon avaamisesta. Rakkaat ympärillä ja ihana lahja sylissä, kyllä kelpaa :]

Kylpyhuoneen ja kodinhoitohuoneen remontti on nyt täysillä käynnissä. Huoneiden välinen seinä purettu, katto, seinät, lattia ja saunan panelointi riisuttu ja nyt pikkuhiljaa syntyy uutta tilalle. Lattian ja seinien laatat valittu sekä saunan paneelit katsottu valmiiksi. Päänvaivaa aiheuttaa vielä se, että hankimmeko erikseen pyykinpesukoneen sekä kuivausrummun vai kuivaavan pyykinpesukoneen. Sekä tason, laatikostojen runkojen sekä ovien värit. Maanantain reissu nimittäin hämmensi entisestään. Haluamiamme värisävyjä ei ollut ja muut vaihtoehdot eivät täysillä lämmitä. Ikean keittiösuunnittelu-ohjelma on myös aika alkeellinen eikä sillä nyt niin hyvää käsitystä saa vaikka vaihtoehtoja kuinka räpeltäisi, varsinkin kun suunnitellaan kylpyhuonetta eikä keittiötä. Mut hyvä siitä tulee, vanha oli niin rupsu että tää uusi pesee sen 10-0 millä tahansa värimaailmalla.

Remontin keskellä asuminen on kyllä aika työlästä. Varsinkin purkuvaiheessa pölyä kulkeutuu väkisinkin suureen osaan muitakin tiloja. Työmiehet (joskus seitsemänkin samaan aikaan), me ja koira myös siirtävät likaa ja pölyä ees taas kulkemisen myötä. Sähkökeskus kun on talon toisessa päässä, niin trafiikkia on. Sitten on se, että lapsonen niin ihailisi ja silittelisi työmiesten olohuoneessa säilyttämiä työkaluja yms värkkejä ja koira haluaisi tervehtiä ja näyttää lelujaan kaikille kotona käyville. Ihan sääliksi käy kun molempia joutuu välillä makuuhuoneissa panttaamaan kun työmaan tuntumassa on ehdoton liikkumiskielto. Tässä ollaankin sitten reissattu taas aika paljon molempien kotona ees sun taas. Yhden kahden päivän pistäytymisiä kotona ja sitten taas suihkun tarpeessa jonnekin. Työlästä on ajaa pitkiä matkoja useita kertoja viikossa, pakata uudestaan ja uudestaan, kantaa pyykkejä ees taas ja saada lapsonen rauhoittumaan unille eri paikkoihin. Lapsoselle onneksi hankittiin jo alusta asti omat sängyt kaikkiin koteihin, niin on se oma tuttu nurkka mihin pään painaa. Hertta nyt näköjään tekee pesän vaikka muovipussin päälle.. 

Mutta tää kaikki on varmasti taas sen kaiken vaivan arvoista..!







Viime viikolla iski taas hirrrrvee makeannälkä ja kaivettiin esiin maaliskuussa bongattu suklaa-suolapähkinä marengin ohje. Tätä on jo toistamiseen tehty, ihan sellai fiilis, että joka kerralla se maistuu vähän erilaiselta ja kertaakaan en ole saanut siitä ihan "täydellistä", mutta sen verran hyvää kuitenkin, että pellillinen katoaa parissa päivässä. Todellista lohturuokaa..

Resepti osoitteesta Soulkitchen




Koulun alkuun on enää pari viikkoa. Elokuussa huhuilin opintosihteeriltä alkamispäivän aikatauluja, sanoi että joulukuussa laittavat infoa. Mitään ei näy tai kuulu missään ja heti alkaa huolettaa. Parin viime vuoden aikana huomaan muuttuneeni pessimistiksi. 10 vuotta sitten olin mielestäni optimisti, kaikki oli mahdollista. Nyt parempi ajatella pahinta, sitten voi aina yllättyä positiivisesti. Kuluneen vuoden aikana olenkin jo useaan otteeseen käynyt tarkistamassa koulun nettisivuilta, että nimeni löytyy valittujen joukosta. Kyllähän se siellä ihan selkeästi lukee, mutta entä jos siinä on vaan tapahtunut näppäilyvirhe ja odotan ihan turhaan sitä infoa. Etten nyt ihan sekoaisi huolesta, niin ajattelin huomenna taas soitella kouluun ja kysellä aikataulujen perään. Pelko on selkärangassa, mutta järki onneksi sanoo että ei tässä nyt mitään hätää ole. Kelankin sivuilla asiointipalvelussa oli maininta, että koulusta tullut tieto opiskelupaikasta. Ei hätää, hengitä syvään, laske kymmeneen, kyllä sä sinne kouluun pääsit. Hemmetin pessimismi.


Seuraava huoli on sitten se miten sopeudun joukkoon. Edellisissä opinnoissa kyllä totuin siihen, että olin siitä vanhimmasta päästä. Suurin osa ryhmästä 18-22 vuotiaita. Elämäntilanteet ja näkemykset kyllä eivät aina kohdanneet, mutta nuoremmistakin löytyi niitä joilla oli jo laajempaa katsontakantaa. Nautin heidän seurastaan kyllä. Ensimmäisenä vuotena suostuin ryhmänvanhimman rooliin ja ihan tunnollisesti hoidinkin siihen asetetut tehtävät. Mutta huomasin kyllä miten joitain ärsytti se, että sanoin jos mielipiteeni erosi muista. Kyllä mulle naurettiin ja pidettiin nipona, mutta onneksi itsetunto riitti ja loppujen lopuksi ehkä asetin itselleni niin korkean riman, että olin itseni pahin arvostelija. Väsytin itseni sillä, että halusin olla tosi hyvä. Anatomian kokeissa ei riittänyt se, että osasin sen mitä kokeessa vaadittiin vaan opettelin extrat ja kirjoitin nekin vielä koepaperiin jos aihealue liippasi riittävän likeltä. Sitä kautta sainkin ehkä merkittävimmän kehun. Anatomian opettaja laittoi viestin wilman kautta. Kysyi, että olenko ikinä miettinyt lääkärin uraa. En ollut. Tai kyllä mä siitä olin haaveillut, mutta ihan salaa. Ei sellaista kehdannut ääneen sanoa, tiesin saavani naurut päälle. Mutta opettajan kommentti tuntu ihan superhyvältä, joku näki mussa jotain vähän enemmän ja se riitti palkinnoksi kaikesta siitä lukemisesta. Vaikka kyllä ne täyden pisteen kiitettävätkin ihan hymyilyttivät :]



keskiviikko 3. joulukuuta 2014

Omakoti uudistuu

Muutettiin tähän omakotitaloon kohta tarkalleen vuosi sitten. Asuimme Pohjois-Savossa ja uusi koulupaikka meinasi muuttoa etelämpään. Koti löytyi parin kuukauden etsinnän päätteeksi. Kävimme vain kolmen talon näytössä ennen "ostopäätöksen" tekemistä. Olisi kai pitänyt kartoittaa vaihtoehtoja enemmänkin, mutta molemmille tuli niin hyvä fiilis tästä talosta ettei siitä vaan päässyt yli. Talon on suunnitellut, kuten muutkin tässä tienoolla, suunnittelukilpailun voittanut arkkitehtiopiskelija ja toteutuksesta vastasivat ammattikoululaiset. Alla lueteltuna joitain ostopäätökseemme vaikuttaneita kriteerejä.

  • Riittävän iso piha
  • Iso ruokailutila
  • Avara olohuone
  • Mahdollisuus autotallille
  • Korkeat huoneet
  • Erikoinen pohjaratkaisu ja monta jännää yksityiskohtaa

Tietty miinuksiakin löytyy. Talo on vino joka suuntaansa. Puolison Bosch guigo ristilaseri jäi vähälle käytölle. Yritettiin mallata sen avulla tauluja seinille, mutta ne näyttivät olevan vinossa. Ei auttanut kuin laittaa ne silmämääräisesti mallaamalla. Suurimmat seinäpinnat on päällystetty lasikuitutapetilla. Valoisalla jos niitä alkaa pidempään tuijottelemaan, niin tulee kasari fiilis. Hämärällä/pimeällä asiaan taas ei kiinnitä mitään huomiota. Sisätiloja on rempattu hyvin vähän, keittiö on uusittu 2000 luvun puolella, mutta olisin sinnekin tehnyt erilaisia valintoja jos itse olisin saanut päättää. Suihkua vastapäätä on ennen ollut ovi suoraan keittiöön. Ovi on poistettu, mutta tilalle on muurattu hiomatonta lasitiiltä. Jännä ratkaisu, varsinkin kun lasitiili antaa näkymän suoraan ruokailutilaan. Siinä on sitten vieraiden mukava ruokailla kun isäntäväki käy pesulla.. Löysinpä myös olohuoneen kattolaudasta kengänjäljenkin :D No sitä ei ehkä miinukseksi lasketa, enemmänkin sympaattiseksi yksityiskohdaksi. Ainakin tällä talolla on tarina ja kerrottavaa.

Mutta en valita. Kaikkine puutteineen tämä on koti ja olemme tehneet siitä näköisemme. Huomenna alkaa sitten se iso kylpyhuoneen ja kodinhoitohuoneen remonttikin. Pari viikkoa meni eri firmoja kilpailuttaessa ja kas kummaa kannatti! Toki kuluja voi tässä remontin edetessä syntyä lisää, mutta alustavan arvion mukaan säästetään kyllä aika monta tuhatta euroa sillä ettei otettu työtä siltä ekalta remonttireiskalta.

Remontista tulee kokonaisvaltainen. Seinät, lattia, katto, lattialämmitys, kalusteet wc-pönttö ja valaistus menevät uusiksi. Sauna jää lattiaa ja oven listoja lukuunottamatta ennalleen. Muutos on todellakin kaivattu ja välttämätön. Lattiakaivon läheisyydestä pintamittaamalla ei kosteutta ole havaittu, mutta oletuksena on ettei laattojen alla ole vesieristystä ja kaadot kun ovat joistain kohdista aivan pielessä (vesi jää makaamaan) niin koneelliseen kuivatukseen joudutaan varautumaan. Asia on kuitenkin otettu jo remonttia suunnitellessa huomioon ja nyt vain toivomaan ettei näky olisi täysin lohduton kun laatttoja irroitellaan.


Tässä vielä kuva nykyisestä kompleksista. Väliseinä poistetaan kokonaan, ulko-oven vierestä 2,5m pituinen taso jonka alle tilat pyykinpesukonetta ja kuivausrumpua varten, tasoon upotettava kodinhoitohuoneen allas, uusi pönttö ja joku ihana sadevesisuihku tms. Värimaailmaa ollaan jo mallailtu ja päätöksiäkin tehty. Jotain huomioraitaa halutaan myös mukaan ettei tilasta tule liian planttu, raidan koko ja paikka on tosin vielä vähän hakusessa. Mut hyvä tästä tulee :]


tiistai 25. marraskuuta 2014

Arkipäivän kriisejä ja saavutuksia


Mulle iski pieni kriisi eilen illalla nukkumaan mennessä. Peilailin vähän omia ruokailutottumuksiani ja nehän repsottavat aika lailla. Tai hyvinhän mulla menee kun syömishäiriö on jo yli vuoden pysynyt kontrollissa niin ettei tarvitse enää vessaa laatoittaa, mutta jotenkin en osaa tai pysty kiinnittämään riittävästi huomiota siihen mitä syön. Mielihalut ovat voimakkaasti vallassa jne. Siitä päästiinkin siihen, että olen aina ollut perusterve ja elänyt kohtuu"terveen" ja tasapainoisen elämän fyysisen hyvinvoinnin rintamalla. Toki sairastumisia ja joitain sairaalajaksojakin on takana, mutta ei mitään pitkäkestoista tai jatkuvaa. No siitä sitten takaisin ruokavalioon ja piilevien riskien kautta havahduin miettimään mitä lapsoselle kävisi jos minä saisin sairaskohtauksen puolison ollessa työreissulla.. Onhan mulla sukulaisia ja ystäviä, mutta ei ketään tällä paikkakunnalla. Puoliso on ainoa jonka kanssa pidetään päivittäin yhteyttä, mutta voi mennä useita tunteja varsinkin työpäivien aikana että ollaan kontaktissa. Ja sitä kun sitten aikansa oli miettinyt ja sielun silmin miettinyt lapsosta tepsuttamassa hiljaisessa kodissa äitiä huhuillen, niin ihan lohduton itku pääsi. Eihän tällasia juttuja oikeasti pitäisi miettiä näin, ei sellaisiin asioihin voi ainakaan lyhyellä aikavälillä vaikuttaa (elämäntavoilla varmasti pitkällä tähtäimellä), mutta pysäytti kyllä miettimään ja suremaan sitä miten haavoittuvaisia me ollaan.

Eilen Lidlissä sentään sain tehtyä yhden terveellisemmän ratkaisun. Himoitsin Cheeriousien tapaisia renkula aamiaismuroja. Puoliso pyöritteli silmiään, oikeassahan hän oli, muroissa on varmasti enemmän sokeria kuin laki sallii. Ärsytti hänen terveysintoilunsa, mutta sen verran tehokasta se oli, että päätin vaihtaa murot mysliin. Kahdesta vaihtoehdosta otin sen mikä sisälsi hedelmien lisäksi manteleita. Eihän se yhtä herkullista ole kuin ne ihanat raksut tai muromysli, mutta eilisillan mietteiden jälkeen lohdullinen aamiaisvaihtoehto.


Kirpparilla on näköjään käytävä nykyään viikottain. Nyt olen keskittynyt etsimään lapsoselle vähän reilumman kokoisia vaatteita varastoon, tyyppi kun tuntuu kasvavan sellaisina pyrähdyksinä ja kintut ovat jo niin pitkät, että pidemmätkin housut nousevat pussille polvien alle. Eilisen hauskana löytönä mukaan tarttui kesäiset ruokalautaset. Puolison mielestä ne olivat vähän pöhköt ja hänelle tuli heti mieleen vieraita joille ei kehtaisi näitä kattaa, mutta minä siihen että höpö höpö, sellasia vieraita ei meille kaivata tai jos kaivataankin niin syövät just sellasilta lautasilta kun me tarjotaan. Ja iso Piste tähän loppuun, huutomerkki kans! Ja hei, 5 lautasta yhteensä 1€, eihän niitä voinut sinne kirpparille jättää. Totesin myös sen, että kuinka kätevää. Nyt joka kerta kun suutun oikein toden teolla, niin saan heittää vanhasta astiastosta lautasen seinään. 

Olen useinkin suuttunut niin, että olisi tehnyt mieli heitellä astiastoa, mutta vain kerran hermot paloi niin että se lautanen oikeasti lähti käsistä lentoon. Ilmalento päättyi kyllä aika nolosti. Lautanen lensi lattialla lojuneen tyynyn kautta matolle. Edes koira ei huomannut, vaikka karjalanpiirakka lensi kaaressa olohuoneen lattialle. Eikä huomannut puolisokaan. Suututti vielä enemmän :D Poistuin keittiöön puimaan nyrkkiäni ja hetken päästä palasin keräämään jälkeni. Piirakka oli tietenkin tippunut voideltu puoli mattoon päin joten sitäkään ei enää tehnyt mieli syödä. Hertan karvoja sojotti siellä täällä. Jälkeenpäin naurattaa, ehkä ihan hyvä etten saanut pahempaa jälkeä aikaiseksi ja tilanne jätti tilaa oman käytöksen peilaamiselle. Ihanko piti niin kovin suuttua? Onneksi voin osan syystä vierittää raskauden piikkiin, loput kuitenkin ihan omaan nilkkaan :]


Puolisoa ikävöidessä voi vaikka tehdä asioita niinkuin hän tekisi. Niinpä keitin porkkanat riisin mukana lounasta varten. Säästää aikaa, vaivaa ja tiskejä kun yhdistelee juttuja. Onpa muuten nyt aamusta pyörinyt jo pari koneellista pyykkiä ja lattiakin imuroitu. Lapsonenkin unilla ja nukkuu vielä ainakin kaksi tuntia. Joskus sitä on vaan ihan käsittämättömän tehokas :]


maanantai 24. marraskuuta 2014

Granaattiomenaa sokerinarkille

Granaattiomenasta tuli miellyttävä osa elämää ja arkea vuonna 2010. Olimme juuri muuttaneet yhteen puolison kanssa ja iltaisin katselimme erilaisia sarjoja televisiosta. Kuorin hedelmän kippoon ja syötiin lusikalla samasta kiposta samalla kun ruudulla pyöri esimerkiksi The Pacific.


Hedelmän kuorimisesta voi tehdä yllättävän työlään toimenpiteen. Yleisimmin kuuluu neuvottavan halkaisemaan hedelmä kahtia ja koputtamaan esim. kauhalla kuorta napakasti, niin siemenet irtoavat kodastaan. Mielestäni ohje on tylsä koska granaattiomena on sisukseltaan hyvin sokkeloinen ja tuolla ohjeella monta kallisarvoista siementä jää piiloon ja päätyy roskikseen kuorien mukana.

Itse olen ratkaissut pulman käyttämällä kuorimiseen runsaasti aikaa. Ensin leikkaan päistä siivut pois, sitten teen kuoreen viiltoja, samalla tavalla kuin appelsiinia kuorittaessa ja lähden repimään kuoria irti. Alku on hankala, mutta sitten kun hedelmän saa lohkeamaan osiin, niin siemenet on näppärä rapsuttaa irti valkoisesta sisuksesta. Aika tahmaista ja sotkuista puuhaa kyllä. Siemenistä irtoava neste on punaista ja sokerista nam. Kannaa siis käyttää essua ja siirtää herkät materiaalit ympäriltä pois.

Toki vähän kun vaivautuu etsimään niin löytää hyviä vinkkejä sotkuisuuden estämiseksi. Täältä esimerkiksi löytyy loistavat ohjeet siistiin ja näppärään, ylläkuvailemaani tyyliin ohjeet käsitellä granaattiomenaa :] 




Viikonloppuna granaattiomenaa herkuteltiin jälleen kerran välipalan muodossa ja katseltiin samalla Tohtori Sykeröä Youtubesta. Kolmatta päivää päässä söi "Doctor Snuggles, friend of the animal world..." :] Muita lemppareita ovat Tao Tao, Muumilaakson tarinat, Peukaloinen yms. Mitä lemppareita sulla tulee mieleen lapsuudesta?


Syntymäpäivän mietteitä



 Viikonlopun lepoa ja herkuttelua, Hertta lainasi koirakaverin petiä ja minä koin uuden makuelämuksen. Ben & Jerry's raspberry greek frozen yogurt with fudge chunks. Ou mai gaad sitten niin! Ekat lusikalliset meni ihmetellessä, loput melkein silmät kiinni nautiskellessa *korinaa ja kuolan valumista*.. 

Nauttisin useamminkin ellei tää olis niin sikamaisen kallista, melkein 7€ pönikkä. 




Synnyin 31 vuotta sitten torstai iltapäivänä klo 17:01 (muistaakseni). Syntymätodistuksestani on jäljellä enää pelkkä kopio josta käy ilmi vanhempieni ja isoisäni nimet ja syntymäajat. Paperinpalanen millä ei periaatteessa ole mitään merkitystä, mutta silti säilytän varmassa tallessa ja aina välillä pysähdyn ihmettelemään sitä. 

Synnyin 20 vuotiaalle naiselle joka oli 17 vuotiaana karannut kylän komeimman miehen matkaan. Ikävä kyllä mies ei ollut valmis perheenlisäykselle ja äitini sai käteensä bussirahat ja matkusti takaisin vanhempiensa luokse asumaan mukanaan minä, vaaleanpunainen pieni vauva. Paskemminkin olisi voinut käydä, raskautta oli yritetty keskeyttää erilaisilla rohdoilla ja tuupattiinpa äiti portaistakin alas. Lääkäri povasi korkeintaan 4 vuotta elinaikaa lapselle ja epämuodostumiakin voisi olla, rohdot kun eivät siellä päin maailmaa mitään herkkua ole.

No mä sitten kuitenkin synnyin, perusterveenä ja elämänhaluisena. En kelvannut isälleni, mutta äidille ja isovanhemmille kyllä. En ehkä olisi halunnut tietää tuota yllämainitsemaani, onhan se riipaiseva tieto, mutta se hukkuu ajan kanssa kaiken muun samantyyppisen tiedon kanssa. Aikanaan. Nyt minulta ei enää puutu rakkautta. Perhe, äiti ja ystävät ympärillä. Ei tarvitse olla yksin vaikka yksinäinen olenkin.

Tänä vuonna syntymäpäiväni on ollut hektinen. Puoliso lähti toiselle paikkakunnalle näyttämään myynnissä olevaa autoamme ostajaehdokkaalle, lapsonen tyhjensi takan tuhkaluukun tuhkat päälleen ja muutenkin pitänyt kiireisenä. Itse pistin hösseliksi ja tyhjensin makuuhuoneesta ulkomaanmatkan jälkimainingeistä jääneet pyykit ja muut roinat. Loppupäivä menee ehkä vähän rauhallisemmissa merkeissä ja ehdin jopa nauttia tästä päivästä.

Puoliso ehti ennen lähtöään antaa lahjansakin. Tiesin mitä se sisältää, mutta tiedolla ei ollut väliä. Lahja oli tärkeä ja mieluinen joka tapauksessa. Marimekon Urbaani laukku tomaatin värisenä. Puoliso oli ajellut useampaan liikkeeseen etsimään kyseistä väriä, mutta sesonkiväriä ei ollut enää saatavilla kuin netistä Finnish desing shopista. Puoliso tuli kotiin, kertoi missä oli käynyt ja yhdessä sitten tilattiin laukku. Puolison siskolta sain lahjaksi mielettömän hienon rintaneulan ja se sopii tosi hyvin yhteen laukun kanssa. Ajattelin säästää laukkua vielä vähän aikaa, otan käyttöön sitten kun koulu alkaa :] 


perjantai 21. marraskuuta 2014

Yksityiskohtia


Tuossa toissapäivänä istuskelin lapsosen huoneen lattialla ja seurasin näiden meidän perheen pienimpien puuhia. Siinä samalla ajatuksissani jäin tuijottamaan ylläolevaa näkymää ja ajattelin, että onpa sievä. Asetelma syntynyt ihan vahingossa tässä vuoden päivien aikana.

2013 kesällä osallistuin edellisessä kotikaupungissa sijaitsevan pienen pop up liikkeen 30€ arvoisen lahjakortin arvontaan ja voitin. Kiertelin liikettä pitkään, en millään meinannut osata päättää mitä ostaisin voittamallani rahalla. Sain rajattua vaihtoehdot kahteen, punaiseen suomivalmisteiseen jenkkikassiin ja kuvassa näkyvään seinätarraan. En osannut valita joten otin molemmat. Jenkkikassista jäi vähän maksettavaa, mutta näin jälkikäteen ei harmita yhtään. Kassia käytetään viikottain muskarissa ja välillä muillakin menoilla. 

Seinätarrarullan taas pistin talteen odottamaan sopivaa paikkaa. Nykyiseen kotiin muutettuamme ja hetken mallailtuani päätin paikan ja pyysin puolison teippausavuksi. Tarra on suunniteltu korkeudeltaan päättyväksi alemman linnun kohdille, oksan korkein kohta olisi pitänyt ohjeen mukaan liimata puun runkoon alemmaksi. Päätin kuitenkin olla luova ja jatkaa pituutta. Olen tyytyväinen, puu olisi ilman "jatkoa" näyttänyt vähän töpöltä. Puolison perinnöksi saama Artekin ritiläpenkki, lapsosen nimiäislahjaksi saama "muistojen laatikko" ja pehmoeläimet viimeistelevät ilmeen :]



Samana vuonna alkukeväästä 2013, kun lapsonen kölli vielä masussa, sain toisinaan luovuuden puuskia. Maalasin useammankin öljyvärityön. Tapanani oli levittää Ikeasta ostettu paksu verhokangas olohuoneen lattialle ja sen päällä istuen tuhertaa menemään. Olin taas ostanut itselleni Clas Ohlsonilta A4(?) kokoisen kankaan ja aloitin työstämään vasenta alanurkkaa kun puoliso pölähti selkäni taakse ja keskeytti maalaamisen seisomalla valon edessä. Kysyin kiinnoostaako kokeilla ja ihme kyllä hän polvistui viereeni, valitsi sudin ja lähti työstämään samaa kangasta oikeasta reunasta. 

Siinä me sitten kahdestaan sudittiin, minä yksityiskohtaisen tarkasti, puoliso suurpiirteisen huolettomasti. Höpöteltiin niitä näitä sen kummemmin miettimättä mitä taulun haluttiin esittävän ja todettiin työ valmiiksi kun valkoinen tausta oli saatu kokonaan peitettyä. Hienoin ja tärkein taulu ikinä ja paikkansa se sai lapsosen sängyn vierestä. Isi ja äiti varmasti molemmat ajateltiin sinua tätä tehdessä.. :]

P.S. Blogin ilme muuttui jo useampi viikkoa sitten, olen kuitenkin tyytymätön toimivuuteen ja käytettävyyteen joten tulen tässä testailemaan eri malleja..

keskiviikko 19. marraskuuta 2014

Pikakelaus

On ehtinyt vierähtää jo monta viikkoa ja uuden tekstin kirjoittaminen tuntuu aina vain hankalammalta koska asiat, ideat ja kuvat kasaantuvat. Yritänkin nyt vain pikakelata tähän hetkeen.

Hämärä ja pimeä ja viikottain toistuvat päänsäryt piinaavat. Ensiavuksi särkylääkettä, mutta sitten piti jo siirtyä järeämpiin aseisiin. Piti kaivaa silmälasit lipaston laatikosta. Ihan kivan näköiset ja trendikkäät pokat, ei siinä mitään. Ja joka kerta kyllä yllätyn siitä miten paljon tarkemmin niillä näen. Ongelma onkin se, etten malta pitää laseja niin pitkään että tottuisin niihin. Yksi päivä menee ongelmitta, mutta päivät sen jälkeen tuntuvat piinaavilta ja laseja saa tökkiä nenällä ees taas. Mö.


Pari viikkoa sitten vietettiin pikkujouluja puolison perheen kanssa. Oltiin suunniteltu jo etukäteen mitä kaikkea puuhattais ja ruokaa ja juomaa ei kyllä illasta puuttunut huh huh! Ensin aloitettiin juusto fonduella, dippailtiin kasviksia, lihaa ja leipää. Sitten leivottiin valmistaikinasta jokainen omat piparit (lapsonen tyytyi syömään taikinaa, se oli kivempaa) ja lopuksi vielä jälkiruokakahvit suklaafonduen, suklaakakun ja pipareiden kanssa.

Tässä tyylinäyte minun piparistani. Mäyräkoirahan se, mitäpä muutakaan. Teki mieli yrittää hevosta, mutta lapsosen serkku oli jo tehnyt niin hienon itselleen etten lähtenyt kilpasille. Tämä mäykky muuten syötiin jo. Puoliso peräpään, minä etupään.
Varasimme ja maksoimme matkan. Siitä alkoi pakkaaminen ja erilaisten tarvikkeiden hankkiminen ja muutenkin valmistautuminen. Katselin venähtäneitä kynsiäni ja mietin josko menisi manikyyriin lomakohteessa, mutta puoliso ehdotti että tekisin itse. Kävin sitten kaivamassa geelilakka-settini autotallista ja rupesin hommiin. On muuten aikaa vievää, varsinkin kun näitä tulee kerran vuoteen tehtyä. Olin ihan tyytyväinen kuitenkin lopputulokseen.

Matkakohteeseen päästyämme huomasin lakkauksen repsottavan kynsien kärjistä. Voe! Ekojen lomapäivien luppoajat menikin sitten lakan poisrapsuttamiseen ja loppuloman ihailin au naturel kynsiäni. Pöhköä :]
Lapsosesta on tullut taitava pieni ihminen. Kiipeileminen, erilaiset leikit, sanojen tavailu ja muut mukavat jutut täyttävät päiviä. Tänään hän tavaili sanaa pöytä ja ollaan opeteltu myös tunnistamaan erilaisia esineitä. Minä kysyn "missä lamppu?" ja lapsosen osoittaa lamppua. Ollaan myös opeteltu uusia lauluja ja loruja. Etsin netistä sanoja ja esitän lapsoselle. Jotkut laulut kiinnostaa, toiset ei. Hämä hämä häkki ja Piiri pieni pyörii on tämän hetken lemppareita.

Matkalla muskariin pysähdytään aina ihailemaan naapurin tuulihyrrää, mikä lie. Mielettömän mielenkiintoinen kapistus. Siinä on monta liikkuvaa osaa, se kimaltelee ja se on ulottumattomissa mikä tekee siitä vielä ihanamman.

 Matkakohteenamme oli Lanzaroten Playa Blanca. Olemme ikäänkuin jumittuneet Kanariansaarille. 2010 kävimme Gran Canarialla, 2013 Teneriffalla ja nyt Lanzarote. Seuraavaksi kai Fuerteventura ja ehkä sitten voimme sanoa nähneemme oleellisen niiltä nurkilta.

Matkakohteina nämä saaret ovat olleet helppoja. Varsinkin tämän reissun hotelli ja ympäristö olivat lapsiperheille luotuja. Hotellilla oli iso allasalue ja oma uimaranta aallonmurtajineen. Elelimme puolihoidolla nauttien aamiaisen ja päivällisen hotellilla. Lapsosen unien aikaan kävelimme ostoskaduilla ja lounastimme eri ravintoloissa. Matkatuliaisena itselleni ostin ihanan pinkin Desigual-merkkisen mekon :]

Säät olivat suosiollisia, lämpöä piisasi ja tuulen välillä hellitettyä oli jopa ihan tukalaakin. Eipä meistä kyllä kukaan ruskettumaan päässyt. Lapsosella oli uidessa UV-puku, lakki päässä koko ajan ja suojakerroin 50 paljaalla pinnalla. Puolison kanssa sitten käytettiin ristiin 30 ja 50 suojakertoimen rasvoja. Nuorena en piitannut aurinkorasvan käytöstä. Nykyään olen valveutuneempi ja ihan täällä kotosuomessakin rasvailen kesällä vähintäänkin kasvoni.

Hienointa reissussa oli yhteenpuhaltamisen meininki puolison kanssa, rantaleikit lapsosen kanssa ja Timanfayan kansallispuisto upeine maisemineen. Suosittelen!

Nyt ollaankin sitten kotiuduttu yli viikon pituiselta reissulta ja vaikka aluksi tuntuikin tylsältä palata kylmään, niin koti on koti ja tärkein mesta!

Tosin pieniä vastoinkäymisiä on kotona tullut vastaan. Kovalla työllä saadaan nyt loppuviikosta joku tekemään kustannusarviota tikan tekemän reiän paikkaamiseksi. Samalla pyydetään arviota kylpyhuoneen, kodinhoitohuoneen ja wc:n remontille. Pikkuvessasta nimittäin löytyi niitä sokerimölliäisiä, hanaa auki pidettäessä joku putki tiputtaa vettä lattialle ja kylpyhuone nyt vaan vaatii tähän aikakauteen siirtymistä.

Paljon hulinaa ja rahan menoa siis tiedossa hui!


Ai niin, viimeisessä kuvassa vielä tämän päivän kirpparilöytöjä. Hevonen 0,50€ ja puinen auto palikoineen 5€. Mukaan tarttui myös parit housut ja hupparit lapsoselle. Kävimme taas sillä vakkarimestallamme ja tyytyväisenä poistuttiin ostosten kanssa. Kirpparilla saa kassalta pyytää lapselle ilmaiseksi naksupussin (maissinaksuja) nälän yllättäessä ja pariin otteeseen ollaan tartuttu tähän avokätisyyteen. Mun mielestä tosi mukava idea, pitää ainakin hetken lapsen tyytyväisenä ja varmasti karsii niitä asiakkaiden omien tahmaisten eväiden syöntiä liiketilassa.

P.S. Eilen katsoin telkkarista hyvän leffan, suomeksi Piiat, alkuperäinen nimi The Help. En malttanut jättää kesken vaikka kesti melkein puoleen yöhön. Nukutaan paremmin sitten ensi yönä :]

keskiviikko 29. lokakuuta 2014

Sellaisia pikkujuttuja

Kärähdin myymälävarkaudesta 14-15 vuotiaana, en enää tarkalleen muista ikää. Se oli kuitenkin elämässäni sellainen pieni käänteentekevä hetki.

Etsin kai jotain sisältöä, jotain jännitystä. Kuten jo aiemmin kerroin, elin lapsuuteni kuin purkissa. Koulussa, kirkossa ja mummolassa sai ja piti käydä. Muualla juurikaan ei. Tiukat säännöt lateli suomalaissyntyinen isäpuoleni. Äidin kanssakaan ei välttämättä saanut kaupungille lähteä, niillä kahdella kun ei välit olleet kunnossa niin minäkään en saanut ylimääräistä kaksinkeskistä aikaa äidin kanssa viettää. Tuosta saa jo pintaraapaisun pintaraapaisun siitä minkälaisessa "ristitulessa" piti taiteilla.

Koulusta piti tulla suoraan kotiin, kavereiden luona kävin todella todella harvoin. Eipä minua kyllä kauheasti mihinkään pyydettykään kun erosin muista sillä että katosin kotiin koulun jälkeen. Ala-asteella aloitin partion, taisin yhden syksyn verran käydä mutta harrastus piti lopettaa kun kuvioihin tuli mukaan retket ja telttailut yms. Isäpuoleni motto oli ettei kotiasioista puhuta kenellekään ja telttaretkellä olisin varmaan ollut liian altis puhumaan sivusuun. Kerran sain mennä ystävän luo yökylään. En kertonut, että siellä olisi myös ystäväni poikakaveri ja serkku. Isäpuoli näki ikkunasta pojat, päästi minut kuitenkin autosta. Tiesin, että seuraavana päivänä tulisi sanomista. Ei se mitään, nautin kuitenkin illasta, varsinkin kun olin ihastunut siihen kaverini serkkuun. Olin jo tottunut siihen, että minulle ollaan ankaria ja kohtuuttomia joten seuraavan päivän kurinpalautus ei ollut mitään uutta.

Kirkko oli sellainen pakkorako. Joka lauantai sinne piti lähteä. Olin 13 vuoden aikana varmaan ainoa ikäiseni tyttölapsi koko porukassa, seuraa ei siis juurikaan ollut. Kirkkosalin yläkerrassa olisi ollut lasten leikkitila, mutta en saanut mennä sinne. Piti istua isäpuolen vieressä hiljaa ja kuunnella. Kuunnella kun saarnattiin jumalasta, paholaisesta, kärsimyksestä, valosta, jeesuksen tulosta ja kaikesta tuon välillä. Välillä nukahtelin pystyyn tai vaivuin sellaiseen horrokseen. Mitään eväitä ei kirkkoon myöskään otettu vaikka olin pieni. Hampaat irvessä nälkäisenä kotiin ja istuin ruokapöytään odottamaan, että isäpuoli laittoi ruokaa lautaselle. Hän myös määräsi mitä sain syödä tai juoda, myös sen minkä verran. Aina ei maha tullut täyteen. Uskonto, Adventismi, määräsi lihattomuuden. Kalaa tosin sai syödä, mutta ei sorkkaeläimiä tms. Kahvi ja Coca Cola olivat myös kiellettyjä kofeiinin ja piristävän vaikutuksen vuoksi. Söin sitten salaa. Varastin kotona takkien taskuista kolikoita ja yksin kotona ollessa kun jäätelöauto kurvasi kadulle juoksin ostamaan paketillisen toffeeveneitä tai sellaisia kokonaan suklaalla päällystettyjä. Sitten istuin olohuoneen sohvalle ja söin yksi jäätelö kerrallaan. Välillä koko paketin, 7-9 kappaletta siltä istumalta. Tervetuloa syömishäiriö.

Aika usein taisin olla kotona yksin. Isäpuoli töissä rautateillä, äiti aikuiskoulutuskeskuksessa. Koulusta tulin pimeään yksikerroksiseen omakotitaloomme. Olohuoneen ikkunat ulottuivat lattiasta kattoon ja pelkäsin pimeää niin ulkona kuin sisälläkin. Varotoimena laskin joka huoneesta rullaverhon alas ja laitoin valot ja telkkarin päälle. Istuin sohvannurkkaan ja ympäröin itseni kaikilla pehmoleluilla jotka omistin. Ja istuin siinä ja odotin. Joskus leikin naapurin tytön, pari vuotta minua nuoremman kanssa. Hän oli ihan kiva, mutta ei antanut ikinä pelata Nintendollaan. Sain katsoa vierestä kun hän pelasi. Kuvaa aika hyvin silloista elämääni. Seurasin sivusta kun muut elivät. Naapureissa ja viereisillä kaduilla asui kyllä muitakin lapsia, mutta kaikki minua huomattavasti nuorempia ja jossain vaiheessa se vaan alkoi tuntua oudolta kun 12 vuotias leikkii 5 vuotiaiden kanssa. Kai sitä vaan piti käyttää hyödyksi edes ne harvat kontaktit mitä sai.

Joulupukkiinkin uskoin aika vanhaksi asti, varmaan seiskaluokalla asia valkeni minulle. Silloin ei vielä hävettänyt, mutta vaikenin asiasta kyllä. Teininä sitten hävetti ihan urakalla. Enpä ole asiaa uskaltanut tunnustaa ennen viime vuosia. Nyt jo ehkä vähän traagisesti naurattaa. Kai sitä turvautui joulupukkiinkin, siihen valkopartaiseen unelmien ja mahdollisuuksien, ja ennen kaikkea turvallisuuden mieheen. Eihän joulupukki satuta, hänhän on hyvä tyyppi. Sellaiseen uskominen kai on ihan hyvä juttu, positiiviset jutut muuten kun olivat aika vähissä. 

Jonkun aikaa meille tuli nimissäni Hippo lehti. Se oli ihan kivaa, jotain omaa ja tykkäsin lehdestä. Sitten minusta tuli liian vanha ja Osuuspankki lähetti jonkun varhaisnuorille tarkoitetun lehden. Isäpuoli piti sitä sopimattomana, kai siellä sitten kerrottiin liikaa kaveruudesta, pojista tms paheksuttavasta. Hän soitti pankkiin ja lehteä ei enää tullut. Serkuilta sitten sain vanhoja Aku Ankkoja ja luin ne kannesta kanteen yli sataan kertaan. Uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Niin purkissa elin. Pienet myymälävarkaudet varhaisteininä eivät ravistelleet omaatuntoani mitenkään.

Aluksi kähvelsin lähiSiwasta pieniä patukoita. Tungin pätkiksen harjoitusliivieni sisään ja kävelin ulos. Ei minun edes tehnyt mieli sitä suklaata. Piti vain saada jotain sellaista mitä muut saavat ostaa vaikka päivittäin ja minä en. Varastelua ei tapahtunut päivittäin, mutta useamman kerran sen kesän aikana kyllä. Sitten siirryin isompiin juttuihin. Pienen kylän keskustassa oli pieni sekataravakauppa ja paljon mahdollisuuksia harakalle. Pari kertaa sain nyysittyä onnistuneesti jotain pienempää taskuun mahtuvaa ja ahneus kasvoi. Aioin varastaa paidan. Jotain meni kuitenkin pieleen ja myyjä käski kassaa ohittaessani maksaa ostoksen tai soittaisi poliisille. Kaivoin taskusta rahaa ja posket hohtaen kävelin ulos. Hyppäsin pyörän selkään ja kiitin mielessäni häntä uudesta mahdollisuudesta. Joku aika sen jälkeen lähdin omasta tahdostani satojen kilometrien päähän sisäoppilaitokseen lukioon. Pääsin pois kotoa ja varastelu jäi rumaksi salaisuudeksi muiden joukkoon. Nykyään en pysty edes varastamaan omenaa kävelykadulle kaartuvan omenapuun oksalta. Oppi meni perille.

Yllä kertomani on lyhyt ote elämästäni. Voi tuntua väritetyltä, mutta sitä se ei ole, pikemminkin suurin osa väreistä on karsittu pois. Jos sinun naapurissasi asuu yksinäisen oloinen lapsi, niin hymyile hänelle ja tervehdi. Ele voi tehdä pienen ihmisen päivästä vähän paremman.

Kuva kirjasta Muumit ja olemisen arvoitus

"Kun näen jotain kaunista, katson sitä hetkisen ja se on sen jälkeen päässäni.
Ei kaikkea tarvitse omistaa! "
-Nuuskamuikkunen


sunnuntai 26. lokakuuta 2014

Päivä purnukassa


 Lapsonen nukkuu omassa sängyssään, puoliso ajamassa työmatkaansa, Hertta rullalla vierelläni. Pyykinpesukone lingonnut kolme koneellista ja tiskikonekin täytetty. Nyt on ihan oma hetki kerrata päivän kuulumisia. Sohvan käsinojalla kipossa pari karjalanpiirakkaa, pala persimonia, lasillinen laimeaa mehua ja kismet :]

[tauko kirjoittamisesta, rapinaa ja ripinää, kismet auki ja ensimmäinen puraisu. rakkautta <3]

Yleensä vietän tällaista hetkeä maanantaisin katsoen Sinkkuelämää television ruudulta. Nyt rutiinit tuntuvat vähän menneen hämilleen. Telkkarista tuleekin Tanssii tähtien kanssa. Aivan tosiaan, sunnuntai! Puolison ollessa kotosalla harvemmin tulee televisiota katsottua tai avattua. Aamutv:tä toki katsotaan molemmat mielellämme, mutta senkin saa kätevästi tietokoneen ruudulle pyörimään aamupalapöytään ja jos ei jaksa tuijottaa mitään niin radiosta soi Suomipopin Aamulypsy. Automatkoilla YlePuhe. Jossain vaiheessa kai pitäisi alkaa kiinnittää huomiota siihen mitä voi ja kannattaa kuunnella lapsosen seurassa..

Koska päivittäin kuulemma pitäisi kokeilla jotain uutta, niin tänään lounaan päälle nautiskeltiin Meksikon tuliaisena saatua Pumpkin Spice Lattea. Melkoinen makuyhdistelmä! Ensimmäiset siemailut menivät makuun ja makeuteen totutellessa, loppua kohti elämyksestä jopa nautti. Onneksi ei ollut mitään jälkiruokaa lisäksi, ei nimittäin olisi mennyt alas näin makean juoman kanssa. Puolison ilmeistä ja puolilleen jääneestä kupista päättelin, että hänelle kurpitsan maku vaatii pidempää totuttelua. Minä taas mielenkiinnolla ja innolla odotan seuraavaa kupillista.

Kokeiluthan eivät tokikaan jääneet siihen. Olen Oivariini-koukussa ja huomannut huolestuvani omasta rasvan käytöstä. Ruoanlaitossa käytän pääsääntöisesti pelkästään oliiviöljyä, mutta leivän päälle kelpuutan vain reilun kerroksen Oivariinia. Sen maku ja koostumus on voittamaton enkä ole muista tuotteista löytänyt korvaajaa. Voi-hyllyllä sitten yritin taas säätää jotain terveellisempää elämää itselleni. Muistin ne ihanat mainokset joissa suitsutetaan omaa, jaettua tms sydäntä ja en raaskinut kaapaista uutta Oivariinipurkkia matkaani. Siinä sitten Becel, Benecol, Flora ihmetyksessä silmiin osui jotai vielä eksoottisempaa. Alpro Soya kasvirasvalevite! Siellä se sitten omassa jääkaapissa nököttää. Arvasin jo ostaessa ettei Oivariinin rinnalla tämäkään toisi toivottua lopputulosta. Ei kuitenkaan auta, pakko se on syödä loppuun. Ehkä pitää vuorata leipä jatkossa kurkuilla ja muilla höysteillä, että saisi sen maun tai mauttomuuden peitettyä.. No ei se oikeasti niin kauheaa ole, mutta se väri ja koostumus kyllä yhdistettynä siihen kummalliseen makuun on vähän liikaa.

Kolmas kokeilu olikin sitten nettikirpparilta bongattu Marimekon Purnukka kuosinen vahakangas. Näyttihän se jo myyntikuvassakin vähän elähtäneeltä ja omallakin pöydällä aaltopahvilta, mutta kuitenkin teki sen mitä hyvä ostos parhaimmillaan tekee. Tuo kodikkuutta ja lämpöä tilaan. Nyt vasta tajusin miten musta ja synkkä meidän ruokapöytä olikaan ollut. Pöytäliina tuo mukavaa vaihtelua ja helpottaa lapsosen ruokailun jälkien siivoamista halleluja. Iso plussa on myös tuo kuosi mitä ei enää valmisteta, eli ei tule heti muualla vastaan. Kolmesta kokeilusta mikään ei mennyt siis täysin putkeen, mutta mikään ei myöskään mennyt täysin metsään. Sehän on hei sitten ihan hyvin kulunut päivä :]

Kauppareissulta tarttui myös mukaan aika liikkikset postimerkit itse tehtyjen korttien kaveriksi. Aina välillä on kiva ilahduttaa kaveria kortilla. En ota asiasta paineita, laitan kortin jos ja kun saan aikaiseksi, välissä voi vierähtää vuosi ellei enemmänkin, ja nykyään ehkä juuri sen kortin lähettämisen ja saamisen yllätyksellisyys onkin parasta. Tylsän asiapostin seasta paljastuva kortti juuri silloin kun sitä vähiten odotat.. Kirjoitin muuten kirjeenkin tuossa viime kuussa. Ihan ällistyin sitä miten työlästä käsin kirjoittaminen olikaan. Kädet ja sormet ikäänkuin surkastuvat ja unohtavat taitoja siinä missä muutkin osat kehosta näin teknologian aikakaudella.

[sormiin pehmenneen kismetin jämien imeskely ja rinnuksille tippuneiden murujen metsästys]

Iltapala syöty ja jäljellä lasillinen mehua. Olen aloittanut tehonesteyttämisen. Jatkuva nestehukka näkyy naamalla, hiuksissa ja olotilassa. Kartoitin myös lääkekaapin sisällön. Valitettavan moni lääke tai lisäravinne oli mennyt vuodessa vanhaksi ja niitä sai pakata pussiin apteekkiin vietäväksi. Monivitamiinivalmiste oli vielä onneksi ajantasalla ja nappasin heti napin naamaani. Raskausaikana ja pari kuukautta lapsosen syntymästä eteenpäin jaksoin nauttia vitamiinit säännöllisesti, nyt vuosi on vierähtänyt ja yritän herätellä itseäni uudestaan näille asioille. Mitä muuta kannattaisi popsia, varsinkin jos hiukset ovat huonossa kunnossa?

Seuraavaksi käytän Hertan iltapissillä ja siirryn pesemään hampaat ja huoltamaan naaman. Kun 30 vuotta tuli täyteen, havahduin myös ihonhoidon saralla. Nyt aamu- ja iltarutiineihin kuuluu kasvojen pesu, kasvoveden käyttö, silmänympärysvoide, uv-suoja kasvoille sekä päivä- ja yövoiteet. Äitini opiskelee parhaillaan kosmetologiksi ja onkin raahannut minulle purkkeja ja purnukoita aina parin saarnan kera. Äiti, olet rakas :]

Muumimamman uniruno
(kirjasta Muumipeikko ja pyrstötähti)
"Nukkukaa lapset musta on yö, komeetat kulkee, kun hetki jo lyö. Unta te nähkää ja unohtakaa. Yö maan jo peittää ei valoa näy, pienet karitsaiset vain laitumella käy." 

lauantai 25. lokakuuta 2014

Kuka ei kuulu joukkoon?

Minä.

Tunne on ohikiitävän lyhyt ja kestää kuitenkin ikuisuuden. Toistuu usein sosiaalisten tilanteiden alussa tai lopussa. Aiheuttaa ahdistusta, itkuisuutta, yksinäisyyttä ja toivottomuutta. Jotenkin itsetunto ajaa isoon kuoppaan ja nykii pari kertaa kuopan reunalta reunalle ennen ulos pääsyä. Seuralla ei oikeastaan ole väliä, tunne voi iskeä tutussa tai tuntemattomassa, rakkaassa tai epämiellyttävässä ympäristössä. Tai korjaan, ehkä pahiten juuri siinä tutussa ympäristössä jolloin on herkiten avoin kaikille tunteille. Epämiellyttävässä kontaktissa tai ympäristössä on valveutuneempi ja jo valmiiksi sulkenut itseään ikäänkuin aavistaen uhan olemassaolon. Usein näissä tilanteissa ulkopuolisuuden tuoksinoissa huomaan hokevani lausetta. "Minä en kuulu tänne."

En täysin vielä ymmärrä mistä se johtuu. Onko kyseessä suuret odotukset omasta yhteenkuuluvuudesta tai käsitys siitä miten toiset minut näkevät. Paineet jostain sellaisesta mitä toiset eivät edes ymmärrä luovansa. Toki purkissa eletty lapsuus ja varhaisnuoruus on muovannut käsitystä itsestäni ja hämärtänyt sitä miten muut minut näkevät. Välillä tuntuu, että tuntosarveni poimivat ilmeitä, eleitä ja sanoja ja miettivät niille suuremman tarkoituksen kuin oikeasti kukaan edes tarkoittanutkaan. Ikäänkuin millään asialla ei olisi vain puhtaita ja turvallisia tarkoitusperiä, vaan kaikessa piilee jotain salattua ja likaista.

Terapiassa on tullut koettua niin ahaa-elämyksiä kuin synkkiäkin hetkiä. Viime viikolla koin taas sellaisen ymmärryksen hetken.

Olen aikuisiällä ihmetellyt mieltymystäni sairaaloihin ja leikkaussaleihin tms toimenpidehuoneisiin. Sairaala ei edusta minulle sairautta, epätoivoa tai kuolemaa. Se edustaa toivoa ja turvaa. Lapsena minulta operoitiin kouluikäisenä tulehtunut umpilisäke ja useita sairaalakäyntejä aiheutti myös mystiset ruoansulatuskanavan oireet joita tutkittiin niin skopioilla kuin eri kuvantamismenetelmilläkin. Epäselväksi jäi, itselleni siis, tekivätkö lääkärit mitään löydöksiä vai johtuivatko oireet psyykkisestä kuormituksesta. Sen kuitenkin muistan, että pidin sairaaloista ja ihmisistä siellä. Ja pidän edelleen. Koulussa naureskelinkin, että minä ihan aikuisten oikeasti pidän niistä eri desinfiointiaineiden hajuista ja instrumenteista. Jopa leikkaussalissa potilaana pinnistelen nähdäkseni varmasti kaiken ympärilläni. Sitten se iski. Itku. Kun tajusin mistä tämä erikoinen mieltymys johtuu.

Sairaala oli minun turvapaikkani. Siellä sain syödä mitä halusin. Siellä minulta kysyttiin ennenkuin koskettiin. Siellä minusta pidettiin huolta ja välitettiin, puhuttiin lempeästi. Siellä minä olin arvokas ja lapsi muiden joukossa.


Toivon, että tästä kaikesta roskasta olisi joskus minulle hyötyä. Voisin joskus, jos tarpeeksi eheydyn, toimia kokemuskouluttajana tai vastaavanlaisessa yhdistystoiminnassa ja vertaistukena. Sitten joskus, ennaltamääräämättömän ajan päästä kun nämä tunteet eivät enää käännä päivääni ympäri. Jos sellaisia päiviä ikinä tulee. Pakko ajatella, että minullakin on tarkoitus. Enhän vetänyt päätä täyteen aineita ja päätynyt nuorisopsykiatriselle suljettujen ovien taakse, vaikka aikuispsykiatrisella olinkin teininä hetken hoidettavana. Enkä tarkoituksenmukaisesti ole pyrkinyt satuttamaan muita ihmisiä. Täydellinen väliinputoaja siis yhteiskunnan normien mukaan :]


tiistai 21. lokakuuta 2014

Suosittelen sinulle


Vuosi sitten olimme hyvän ystäväperheen luona käymässä ja menimme yhdessä ruokaostoksille. Heviosastolla ystäväni kauhoi, sanan varsinaisessa merkityksessä, ihan oudon näköisiä hedelmiä pusseihin ja ihmetteli että kyseinen tuote oli minulle ihan vieras. Tämä etelän hedelmä on kyllä näköjään niin vieraantunut aasialaisista juuristaan, että mämmikin on luonnollisempi juttu kuin eksoottiset hedelmät..

Samana iltana pääsin maistamaan tätä kummallista n. sitruunan kokoista ja hassun muotoista hedelmää. Ihastuin välittömästi! Maku on kermainen ja makea ilman kirpeyttä tai hapokkuutta. Vähän niinkuin mangokin. Uudella rakkaudella on monta nimeä; persimon/kaki/sharon. Nimi määräytyy kasvatusmaan ja lajikkeen mukaan. Ilmeisesti Espanjasta kotoisin oleva persimon taitaa olla käytetyin(?) lajike Suomessa ja sesonki alkaa aina näin loppusyksystä, hinta/laatusuhteeltaan parhain sato tulee Suomessakin myyntiin aina näin loppusyksystä.

Kotimaiset kasvikset sivusto kertoo hedelmästä näin:

KAKI / PERSIMONI / SHARON
(Diospyros kaki)
"Alunperin Japanista ja Kiinasta peräisin olevaa kakihedelmää kutsutaan lajikkeen ja kasvumaan mukaan joko kakiksi, persimoniksi tai sahronhedelmäksi. Kaki muistuttaa keltaista tomaattia. Hedelmän kypsyessä kuori punertuu. Raa'at kakit ovat kovia ja syötäväksi kelpaamattomia, koska ne sisältävät paljon parkkihappoa. Hedelmät muuttuvat kypsyessään pehmeiksi, makeiksi ja hapottomiksi, maultaan hieman luumua muistuttaviksi.
Sharonia viljellään Israelissa. Se on kakin pidemmälle kehittynyt muoto, josta puuttuu parkkihappo. Siksi se on raakanakin makea. Se on myös täysin siemenetön, kun taas kakissa on muutama siemen. Hedelmän kuoressa on silloin tällöin ruskeita täpliä, mitkä johtuvat sen sisältämien hiilihydraattien muuttumisesta sokeriksi. Ruskeatäpläinen sharon on siis täysin syötävä ja maultaan erittäin makea.
Kaki, persimoni ja sharon nautitaan useimmiten sellaisenaan. Kakin hedelmäliha on niin pehmeää, ettei sitä voi leikata lohkoiksi. Sen voi kuitenkin soseuttaa vaikkapa jälkiruokien kastikkeeksi. Kovempi sharon käy hedelmäsalaatteihin appelsiinin ja banaanin seuraksi, leivonnaisiin ja kylmän lihan lisäkkeeksi. Se maustaa mainiosti myös juusto- tai kinkkusalaatin. Soseena kaki sopii esim. vauvan ruuaksi, jälkiruokien kastikkeeksi, leivonnaisten täytteeksi ja paahtoleivän päälle.
Hedelmä säilytetään kylmässä, mielellään jopa +1 - +2 asteessa. Kakihedelmä on arka etyleenille, joten sitä ei kannata säilyttää runsaati etyleeniä tuottavien kasvisten vieressä."

Eilen sitten bongasin ensimmäisen kerran tänä syksynä isomman kasan näitä palleroita Prismasta. Hinta oli vielä reippaasti yli 3€/kilo, mutta pakko oli saada pari mukaan. Jälleen kerran mahtava makuelämys jota on saanut vuoden odottaa. Ehkä tämä pitkä odotus tekee hedelmästä entistä nautittavamman. Viime vuonna söin överit, ostin aina vähintään 10 hedelmää kun esim. Lidlistä niitä löytyi juuri sopivan kypsyisinä. Tänäkin vuonna tulen luultavasti syömään näitä niin, että korvista paukkuu.

Olen nauttinut hedelmän ihan sellaisenaan. Tai ensin tietenkin huuhdellut hyvin ja leikannut kannan pois, mutta säilyttänyt kuoren. Iltapäivällä ajattelin testata miten hedelmä sopisi banaanin kaveriksi smoothieen. Lapsosen kanssa kun on tullut tavaksi tehdä hänen unien jälkeen hedelmä smoothiet ja ryystää ne pilleillä alas :] Olisi myös hauska kokeilla salaatin seassa!

Onko tämä hedelmä sinulle entuudestaan tuttu? Miten olet tottunut syömään, sellaisenaan vai jonkun ruoan seassa? Entä mistä hedelmästä olet itse ollut positiivisesti yllättynyt?

torstai 16. lokakuuta 2014

God damn birds again

Joku nakuttaa olohuoneen seinää ulkoapäin. Päiväuneni häiriintyivät tiistaina ärsyttävällä tavalla. Raotan silmiäni ja mietin, että mikä peeveli siellä "taas". Jaksaisiko nousta...ah nyt se taisi lopettaa. Ummistan silmäni ja vaivun horrokseen..."nak nak nak" "nak nak nak" alkaa soida uudestaan. Pakko nousta ylös. Paikannan kohdan olohuoneesta ja pamautan. Jotain liikettä pihalla, hetken päästä nakutus kuitenkin jatkuu. Pihalle tutkimaan. Ulos päästyäni seinän ja katon raosta kömpi pieni lintu, mikä lie tintti. Heristän nyrkkiäni ja käsken muualle. Sitten takaisin unille.

Tänään uimahallireissun jälkeen lounasta syödessämme havahduimme uudestaan nakutukseen. Minä paukutin seinää sisältäpäin, puoliso lähti kurkkaamaan pihalta käsin. Palasi hetken päästä ison vitutuksen kera. Tikkahan se siellä. Napottanut seinään nyrkin mentävän reiän. Aluksi nauratti, sitten vitutti ja nyt taas naurattaa. Kohta taas vituttaa.

Puoliso puki paremmin päälleen ja lähti paikkaamaan reikää. Reikä paikattu ja hetki kulunut, niin se tikka nakuttaa jo toista kohtaa. Sitten google. Onko tikka rauhoitettu? Voiko sen ampua tai lingota jonnekin muualle? Ei tietenkään. Hieno homma.. Nyt se tinttikin tuolla taitaa syödä itseään villoista läpi.

Alla netistä poimittua.

"Tikat hakkaavat puuta ja muita materiaaleja pääasiassa kolmesta syystä: Ensiksikin ne voivat kuuluttaa reviiriään rummuttamalla, mikä on yleisintä lopputalvella ja keväällä. Tällöin parhaita paikkoja ovat sellaiset, joista kuuluu kovin ääni kuten lamppu- ja sähkötolppien metalliosat. Tikat saattavat myös olla etsimässä ravintoa, kuten toukkia ja hyönteisiä, joita ne ovat hyvin taitavia löytämään vanhoista puurakenteista. Tällöin tikka voi paljastaa seinän sisältä tuhojaan tekevän muurahaisyhdyskunnan. Kolmas mahdollisuus on, että tikka hakkaa reikää rakentaakseen itselleen yösijaa. Tällöin on linnun vakituisesti käyttämä paikka saattanut muuttua epäsopivaksi, esimerkiksi vettynyt. 

Joskus tikka alkaa hakata rakennuksia. Lähes aina kyseessä on yleisin tikkamme käpytikka, ja vain harva yksilö aiheuttaa häiriötä tai vahinkoa. Tikan aiheuttamiin ongelmiin ei ole yksiselitteistä ratkaisua, mutta joitakin mahdollisuuksia on olemassa: Jos tikka hakkaa aina samaa kohtaa, kohdan voi peittää kanaverkolla. Ruuanhakua ja myös reviirirummutusta saattaa vaikeuttaa linnun karkottaminen hätistämällä, jolloin se voi riittävän monta kertaa häirittynä alkaa etsiä ruokaa muualta. Ongelmapaikan viereen voi kiinnittää haukkatarroja tai vaihtoehtoisesti jotain ääntä pitävää tai liikkuvaa, kuten peltipurkkeja, tuulikelloja tai "vappuviipperän". Mikäli tikka näyttää etsivän yösijaa, auttaa tässä mahdollisesti isoreikäisen pöntön asettaminen pihapiiriin. Kottaraisen pöntöltä vaadittava reiän halkaisija eli 5,0 cm on hyvä tähän tarkoitukseen. Uusimpana olemme kuulleet tällaisen idean: Seiniin koputtelevista tikoista pääsee eroon seuraavasti. Hankitaan pyöreä puulätkä, johon maalataan viirupöllön naama tummalle pohjalle. Ripustetaan lätkä tai useampia niihin kohtiin, missä tikka hakkaa. Tarkoituksena on antaa vaikutelma kolossa pesivästä viirupöllöstä.

Käpytikka on rauhoitettu ympäri vuoden, kuten muutkin tikkalajimme. Sitä ei siis saa tappaa tai siirtää kuin alueellisen ympäristökeskuksen myöntämällä poikkeusluvalla." 

Lähde:
Teksti Birdlife
Kuva Wikipedia

Kävin jo tarkistamassa vakuutusyhtiön kotivakuutuksen tuoteselostetta. Siinä sanotaan, että omakotivakuutus ei korvaa hyönteisten, rotan, hiiren, oravan, kanin, myyrän ja jäniksen aiheuttamia vahinkoja. Hahaa, soittoa vakuutusyhtiöön ja kuulostellaan mitä mieltä ovat päivän pähkinästä :]

Note to self: Seuraava koti ei puuta, ei vanha, ei perennapenkkejä, ei liikaa puita.

keskiviikko 15. lokakuuta 2014

Sitten heräsin


Saavutuksien ja takapakkien viikot takana. Ihan ensimmäiseksi voisi hehkuttaa sitä, että torkkupeitto on valmis. Kesäkuun alussa sitä rupesin tekemään ja viime viikolla sain viimeiset lankojen päättelyt tehtyä. Vielä en ole peittoa raaskinut tuoda sohvalle yleiseen käyttöön, koska tiedän että Hertta käy tuhnuttamassa sen pahanhajuiseksi ja lapsonen puolison kanssa venyttämässä sen muodottomaksi. Esillä sitä olen kyllä pitänyt, sängyllä päiväpeiton päällä. Makuuhuoneessamme ei juurikaan päiväsaikaan vietetä aikaa joten torkkupeitto on siellä turvassa ja samalla ihailtavissa :]

 Isöäidinneliöiden keskustat virkattu jämälangoilla. Neliöt kantattu keltaisella langalla kiinteillä silmukoilla ja virkattu toisiinsa luonnonvalkoisella langalla. Keltainen, valkoinen ja luonnonvalkoinen lanka ostettu uutena, muuten käytetty vanhoja/jämiä/ystävältä saatuja aarteita. Olin jo ihan varma etten halua vähään aikaan virkata mitään, mutta näin Facebookin jämälanka-ketjussa ihanan peittoidean ja voisin sitä mukaillen tehdä lapsoselle talven varalle oman lisäpeiton.


Suurin syy blogin katkoon on ollut pohjaton väsymys. Lapsosen unet heittivät häränpyllyä kuukausi takaperin ja kierteeseen jouduttuamme varsinkin viimeiset viikot ja yöt ovat olleet vaikeita. Lapsonen on pyritty saamaan unille samoihin aikoihin kuin yleensäkin, iltakahdeksalta, mutta aamuherääminen on aikaistunut aikaistumistaan. Onpa sitä neljältäkin herätty. Aika rapea olo ollut niinä päivinä, varsinkin kun lapsonen on aikaisen heräämisen lisäksi herännyt yön aikana lukuisia kertoja. 

Huonontuneisiin yöuniin on varmasti monta syytä. Mainittavia olkoon poskihampaiden puhkeaminen, liikkumisen, kiipeilyn, leikkimisen ja kommunikoinnin monipuolistuminen. Aika paljon kaikenlaista siis ja ei ihmekään, että yöllä kipuillaan. Pahimpia hetkiä on ollut ne kun väsyneenä yrität pysyä hyväntuulisena, mutta lapsonen tulee ja puree lujaa johonkin herkempään kohtaan. On ihan spontaani huuto päässyt ja itkukin tullut. Lapsoselle ei suoranaisesti ole tullut huudettua, maailmankatsomukseni ei näe sellaisen hyödyttävän ketään, mutta on kyllä itsekseen tehnyt mieli huutaa ja lujaa kuinka paskalta onkaan välillä tuntunut.

Neuvolasta en ole edes ajatellutkaan pyytäväni apua. Sama virsi sieltä vain kuuluisi, imetys pitäisi lopettaa. Koska olen sitä mieltä, että vauva-aikakin olisi mennyt huomattavasti kivuttomammin ilman neuvolan ja hammashoitajien neuvoja, niin nyt on viimein se aika kun otan ohjat omiin käsiini ja teen niinkuin uskon minulle ja lapsoselle parhaan olevan. Kaksi viimeisintä yötä ollaan nukuttu vähän pidempään ja lisäksi olen pakottanut itseni päiväunille lapsosen unien ajaksi. Järki kulkee siis taas vähän paremmin ja uskaltaa miettiä ratkaisuja tilanteeseen.

Imettämistä en ole valmis vielä lopettamaan. Ensimmäisellä vieroitusyrityksellä lapsonen huusi hysteerisenä ja aamulla katsoi minua kuin hän olisi onnettomin poika maan päällä. Tuntui hirveän pahalta ja päätin, ettei ole oikea aika. Viime viikolla yritettiin uudestaan ja 20 minuutin itkun jälkeen sanoin etten pysty tähän. Se itku menee luihin ja ytimiin ja terapiassakin olen jo oppinut, ettei minun tarvitse pakottaa itseäni mihinkään sellaiseen mikä aiheuttaa vain pahempaa oloa. Päätinkin tässä tänään kirkastuneen mieleni kanssa, että otetaanpas sitten ihan urakalla takapakkia ja kaivetaan tutti kaapista. 

Otin tutin lapsoselta pois n. 9kk-10kk iässä hammashoitajan ohjeistuksen perusteella. Isoin virhe ikinä! Lapsonen kyllä nukkui ihan kivasti alkuun ilman tuttia, mutta sitten luisuttiin yösyöttöjen helvettiin. Varsinkin nyt, suurten muutosten ja kehitysten aikana turvan tarve on öisin suuri ja tutti olisi ollut kultaakin kalliimpi. Kuukausi sitten yritettiin tarjota tuttia takaisin, mutta lapsonen ei huolinut. Päätin kuitenkin yrittää uudestaan ja ihmeen kaupalla se kelpasi. Mahtavaa! Nyt lapsonen nukkuu tutti suussa unilla ja seuraavan kerran tarjoan sitä hänelle iltaunille. Tutin mukaan ottaminen ei kokonaan syrjäytä rintaa. Aion edelleen imettää nukkumaan mennessä ja aamuisin, mutta toivoisin tutin toimivan apuna kaikelle siinä välissä :]


Fiilistelyä kesältä. Kuvassa ystävän hevonen. Sellainen heinän rouskuttaja ja herkkupylly, vauhdikkuudesta puhumattakaan! Ihana päivä oli :]

Polvivammaa sai parannella pari viikkoa ja sen seurauksena tallille pääsykin viivästyi. Se tauko sai kuitenkin huomaamaan taas oman kehityksensä. Pidemmät laukkapätkät reippaassakin vauhdissa ei tunnu "missään" (no tuntuu kyllä), mutta kyydissä pysyminen on luontevaa ja laukasta nauttii ihan uudella tavalla. Viime viikolla pääsin jo isommankin hevosen selkään joten sekin saavutus se!

Syksyn reseptivinkkinä googlettamalla bongattu Punajuuri-kvinoapata. Itse nautittiin lisukkeena, mutta toimii tosi hyvin kyllä sellaisenaankin. Alkuperäisestä reseptistä poiketen lisäisin enemmän korianteria kypsennysvaiheessa ja korvaisin myös koristeena toimivan persiljan korianterilla nam!
Resepti blogista Puolitiessä.