Minä.
Tunne on ohikiitävän lyhyt ja kestää kuitenkin ikuisuuden. Toistuu usein sosiaalisten tilanteiden alussa tai lopussa. Aiheuttaa ahdistusta, itkuisuutta, yksinäisyyttä ja toivottomuutta. Jotenkin itsetunto ajaa isoon kuoppaan ja nykii pari kertaa kuopan reunalta reunalle ennen ulos pääsyä. Seuralla ei oikeastaan ole väliä, tunne voi iskeä tutussa tai tuntemattomassa, rakkaassa tai epämiellyttävässä ympäristössä. Tai korjaan, ehkä pahiten juuri siinä tutussa ympäristössä jolloin on herkiten avoin kaikille tunteille. Epämiellyttävässä kontaktissa tai ympäristössä on valveutuneempi ja jo valmiiksi sulkenut itseään ikäänkuin aavistaen uhan olemassaolon. Usein näissä tilanteissa ulkopuolisuuden tuoksinoissa huomaan hokevani lausetta. "Minä en kuulu tänne."
En täysin vielä ymmärrä mistä se johtuu. Onko kyseessä suuret odotukset omasta yhteenkuuluvuudesta tai käsitys siitä miten toiset minut näkevät. Paineet jostain sellaisesta mitä toiset eivät edes ymmärrä luovansa. Toki purkissa eletty lapsuus ja varhaisnuoruus on muovannut käsitystä itsestäni ja hämärtänyt sitä miten muut minut näkevät. Välillä tuntuu, että tuntosarveni poimivat ilmeitä, eleitä ja sanoja ja miettivät niille suuremman tarkoituksen kuin oikeasti kukaan edes tarkoittanutkaan. Ikäänkuin millään asialla ei olisi vain puhtaita ja turvallisia tarkoitusperiä, vaan kaikessa piilee jotain salattua ja likaista.
Terapiassa on tullut koettua niin ahaa-elämyksiä kuin synkkiäkin hetkiä. Viime viikolla koin taas sellaisen ymmärryksen hetken.
Olen aikuisiällä ihmetellyt mieltymystäni sairaaloihin ja leikkaussaleihin tms toimenpidehuoneisiin. Sairaala ei edusta minulle sairautta, epätoivoa tai kuolemaa. Se edustaa toivoa ja turvaa. Lapsena minulta operoitiin kouluikäisenä tulehtunut umpilisäke ja useita sairaalakäyntejä aiheutti myös mystiset ruoansulatuskanavan oireet joita tutkittiin niin skopioilla kuin eri kuvantamismenetelmilläkin. Epäselväksi jäi, itselleni siis, tekivätkö lääkärit mitään löydöksiä vai johtuivatko oireet psyykkisestä kuormituksesta. Sen kuitenkin muistan, että pidin sairaaloista ja ihmisistä siellä. Ja pidän edelleen. Koulussa naureskelinkin, että minä ihan aikuisten oikeasti pidän niistä eri desinfiointiaineiden hajuista ja instrumenteista. Jopa leikkaussalissa potilaana pinnistelen nähdäkseni varmasti kaiken ympärilläni. Sitten se iski. Itku. Kun tajusin mistä tämä erikoinen mieltymys johtuu.
Sairaala oli minun turvapaikkani. Siellä sain syödä mitä halusin. Siellä minulta kysyttiin ennenkuin koskettiin. Siellä minusta pidettiin huolta ja välitettiin, puhuttiin lempeästi. Siellä minä olin arvokas ja lapsi muiden joukossa.
Toivon, että tästä kaikesta roskasta olisi joskus minulle hyötyä. Voisin joskus, jos tarpeeksi eheydyn, toimia kokemuskouluttajana tai vastaavanlaisessa yhdistystoiminnassa ja vertaistukena. Sitten joskus, ennaltamääräämättömän ajan päästä kun nämä tunteet eivät enää käännä päivääni ympäri. Jos sellaisia päiviä ikinä tulee. Pakko ajatella, että minullakin on tarkoitus. Enhän vetänyt päätä täyteen aineita ja päätynyt nuorisopsykiatriselle suljettujen ovien taakse, vaikka aikuispsykiatrisella olinkin teininä hetken hoidettavana. Enkä tarkoituksenmukaisesti ole pyrkinyt satuttamaan muita ihmisiä. Täydellinen väliinputoaja siis yhteiskunnan normien mukaan :]
Tunne on ohikiitävän lyhyt ja kestää kuitenkin ikuisuuden. Toistuu usein sosiaalisten tilanteiden alussa tai lopussa. Aiheuttaa ahdistusta, itkuisuutta, yksinäisyyttä ja toivottomuutta. Jotenkin itsetunto ajaa isoon kuoppaan ja nykii pari kertaa kuopan reunalta reunalle ennen ulos pääsyä. Seuralla ei oikeastaan ole väliä, tunne voi iskeä tutussa tai tuntemattomassa, rakkaassa tai epämiellyttävässä ympäristössä. Tai korjaan, ehkä pahiten juuri siinä tutussa ympäristössä jolloin on herkiten avoin kaikille tunteille. Epämiellyttävässä kontaktissa tai ympäristössä on valveutuneempi ja jo valmiiksi sulkenut itseään ikäänkuin aavistaen uhan olemassaolon. Usein näissä tilanteissa ulkopuolisuuden tuoksinoissa huomaan hokevani lausetta. "Minä en kuulu tänne."
En täysin vielä ymmärrä mistä se johtuu. Onko kyseessä suuret odotukset omasta yhteenkuuluvuudesta tai käsitys siitä miten toiset minut näkevät. Paineet jostain sellaisesta mitä toiset eivät edes ymmärrä luovansa. Toki purkissa eletty lapsuus ja varhaisnuoruus on muovannut käsitystä itsestäni ja hämärtänyt sitä miten muut minut näkevät. Välillä tuntuu, että tuntosarveni poimivat ilmeitä, eleitä ja sanoja ja miettivät niille suuremman tarkoituksen kuin oikeasti kukaan edes tarkoittanutkaan. Ikäänkuin millään asialla ei olisi vain puhtaita ja turvallisia tarkoitusperiä, vaan kaikessa piilee jotain salattua ja likaista.
Terapiassa on tullut koettua niin ahaa-elämyksiä kuin synkkiäkin hetkiä. Viime viikolla koin taas sellaisen ymmärryksen hetken.
Olen aikuisiällä ihmetellyt mieltymystäni sairaaloihin ja leikkaussaleihin tms toimenpidehuoneisiin. Sairaala ei edusta minulle sairautta, epätoivoa tai kuolemaa. Se edustaa toivoa ja turvaa. Lapsena minulta operoitiin kouluikäisenä tulehtunut umpilisäke ja useita sairaalakäyntejä aiheutti myös mystiset ruoansulatuskanavan oireet joita tutkittiin niin skopioilla kuin eri kuvantamismenetelmilläkin. Epäselväksi jäi, itselleni siis, tekivätkö lääkärit mitään löydöksiä vai johtuivatko oireet psyykkisestä kuormituksesta. Sen kuitenkin muistan, että pidin sairaaloista ja ihmisistä siellä. Ja pidän edelleen. Koulussa naureskelinkin, että minä ihan aikuisten oikeasti pidän niistä eri desinfiointiaineiden hajuista ja instrumenteista. Jopa leikkaussalissa potilaana pinnistelen nähdäkseni varmasti kaiken ympärilläni. Sitten se iski. Itku. Kun tajusin mistä tämä erikoinen mieltymys johtuu.
Sairaala oli minun turvapaikkani. Siellä sain syödä mitä halusin. Siellä minulta kysyttiin ennenkuin koskettiin. Siellä minusta pidettiin huolta ja välitettiin, puhuttiin lempeästi. Siellä minä olin arvokas ja lapsi muiden joukossa.
Toivon, että tästä kaikesta roskasta olisi joskus minulle hyötyä. Voisin joskus, jos tarpeeksi eheydyn, toimia kokemuskouluttajana tai vastaavanlaisessa yhdistystoiminnassa ja vertaistukena. Sitten joskus, ennaltamääräämättömän ajan päästä kun nämä tunteet eivät enää käännä päivääni ympäri. Jos sellaisia päiviä ikinä tulee. Pakko ajatella, että minullakin on tarkoitus. Enhän vetänyt päätä täyteen aineita ja päätynyt nuorisopsykiatriselle suljettujen ovien taakse, vaikka aikuispsykiatrisella olinkin teininä hetken hoidettavana. Enkä tarkoituksenmukaisesti ole pyrkinyt satuttamaan muita ihmisiä. Täydellinen väliinputoaja siis yhteiskunnan normien mukaan :]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti