perjantai 27. helmikuuta 2015

Sukelletaan

Mun päänsisäinen maailma sisältää paljon pelkoja ja pelottavia asioita. Ne harvoin näkyy ulos muille, enemmänkin ilmenee väsymyksenä ja levottomuutena. En juurikaan puhu niistä ääneen ihan siitäkin syystä etten halua ihmisten pitävän minua pöpinä. Pimeää ja mörköjä pelkäävä aikuinen ei kuulosta kovin tasapainoiselta.

Pelot iskee yleensä aina kun mielentila järkkyy. Muistan selkeästi jotain pahaa menneisyydestä tai alitajuntani käsittelee jotain tiedostamatonta. Itse huomaan hälytysmerkit siitä, että olen säikympi kuin tavallisesti. Pimeällä varjot saavat huolestuttavia muotoja, joudun vilkuilemaan olkani yli tai ikkunan läpi pimeään ei uskalla tuijottaa. Pelon kausina yövalo on myös ehdoton.

Vältän tietoisesti ruokkimasta mieltäni pelottavilla asioilla. Televisiota ei kannata katsoa enää iltaysin jälkeen. Vaikka katsottava ohjelma ei olisi pelottava, saattaa mainostauolla tulla jotain mikä laukaisee tuntemukset, traileri tai muu pelottava mainos. Kerran säikähdin mainosta niin, että poju sylissä pakenin keittiöön "turvaan" odottamaan, että mainos loppuisi. Sitten kipaisin sammuttamaan television ja kurkkasin vielä käytävän päähän ettei kukaan olisi siellä tarkkailemassa minua. Nää on todella ikäviä ja voimakkaita tunteita ja alentaa itsetuntoa entisestään. Tiedän mistä nämä kaikki pelot juontavat juurensa, väkivaltaisesta lapsuudesta ja väkivaltaisesta (jo päättyneestä) parisuhteesta mutta niistä tunnetiloista ja peloista on äärimmäisen vaikea päästä eroon.

Nyt kun terapia on loppu ja mitään turvallista paikkaa ajatusten läpikäymiselle ei ole, olen todella varovainen sen suhteen mitä tietoisesti mietin ja ajattelen. Jos mieleen tulee negatiivisia asioita, pyrin työntämään ne heti pois. Välillä joku tilanne tai kuva pompahtaa silmiin ja taistelen siitä irti. Nyt kun stressaa, ne kuvat vilisevät silmissä niin etten saa niistä otetta ja vaikka mieleni on rauhallinen, huomaan että turvallisuudentunteeni on heikentynyt.

Lapsena pelkäsin peiliin katsomista. Nykyäänkin vältän tuijottamasta omaa peilikuvaani liian pitkään. Pelkään kuvajaiseni muuttuvan joksikin muuksi. Tai että pelistä heijastuu itseni lisäksi jonkun muunkin kasvot. Ikkunaan katsoessani pelkään, että joku tuijottaa minua sieltä. Sama juttu toistuu kun kurkin olkani yli. Joku tuijottaa ja tarkkailee. Joku pelottava tumma hahmo. Oman mausteensa soppaan lisäsi aikoinaan voimakkaasti uskonnollinen ympäristö ja puheet paholaisesta. Isäpuoli kertoi nähneensä lapsena sellaisen. Kertoi seisseensä kotitalonsa lähellä olevan pellon reunalla kun joku oli juossut peltoa pitkin häntä kohti. Se joku oli miehen muotoinen pitkä, harmaan karvan peitossa ollut olio jolla oli pitkä häntä ja isäpuoli sanoi tienneensä sen olevan paholainen. Se paha kuulemma ilmaantuu juuri sen näköisenä kun itse sen kuvittelee. Minun paholaiseni on kolmen menneisyyteni henkilön ruumiillistuma jonka väritys on yhtä ruma kuin välinpitämättömien ihmisten sielut.

Tää kaikki kuulostaa taas kovin kovin kauhealta ja synkältä ja toisinaan sitä se kyllä onkin. Mun on yleensä helppo erottaa nää kaksi maailmaani toisistaan ja ulospäin olen toimiva ehjä ihminen, mutta sisustaa joskus murjoo tällaiset jutut. Vaikea, kovin vaikea ymmärtää miksi yhden ihmisen niskaan on kaadettu tusinan tarinat ja nyrkeillä hakattu yhteen niin ettei saumat ikinä kunnolla yhdisty. Vaikea erottaa tarinoita todeksi, toisaalta vaikea hyväksyä tosiasiat tapahtuneeksi ja niin edespäin. Tämä on kuitenkin kasvutarina jostain sellaisesta minkä merkitystä vasta opettelen.

Peace & out! Nyt hetki esseetä ja nakit silmillä unille. Viikonloppu perheen kanssa, rakkautta <3

keskiviikko 25. helmikuuta 2015

Lomahommia

Loma ah!

Ja sitten muistin, että tutkimuksen lukutaidon kurssille piti väkertää essee. Se siitä mielenrauhasta. Siirryin työhuoneeseen pöydän ääreen, avasin vanhan macbookini, avasin uuden koulusta maksutta käyttöön saadun wordin ja asettelin otsikot ja henkilökohtaiset tiedot valmiiksi odottamaan luovuutta. Ja nyt käytän tämän hetken luovuuteni rippeet tähän blogitekstiin. Essee odottakoot vielä hetken.

Hoitotieteen tentti meni muuten juuri niin koomisesti ja penkin alle kuin osasin odottaakin. Kolme viiden pisteen kysymystä. Tentti suoritettiin kolmen hengen ryhmissä ja aikaa yksi tunti. Ensimmäinen ryhmä poistui jo vartin päästä. Meillä meni sentään päälle puoli tuntia. Ihan turhaan kyllä. Tentti oli yksi suuri kompa ettei tosikaan. Kahvitauon jälkeen palattiin luokkaan ja ope (filosofian tohtori) iski vastauspaperit takaisin ja kirjoitti heittelemiämme vastauksia taululle. Yhteen kysymykseen vastattiin oikein, viisi pistettä. Toiseen kysymykseen oltiin vastattu aiheen vierestä. Emme olleet ainoa ryhmä kiertotiellä joten opettaja ratkaisi asian vaihtamalla kysymystä. Kolme pistettä. Kolmas ja viimeinen kysymys meni niin metsään ettei tosikaan. Ymmärrettiin kyllä kysymys ja tiedettiin oikea vastauskin, mutta silti vastasimme väärin. Joukossa tyhmyys tiivistyy, ihan sellanen fiilis jäi. Dorka olo kun tajuttiin moka. Säälistä saatiin kuitenkin kaksi pistettä kun vahingossa olimme kirjoittaneet vastauspaperiin osan oikeasta kysymyksestä. Vastauksen lopussa kyllä kumosimme sen oikean vastauksen merkityksen, mutta ope oli armollinen. Kymmenen pistettä rikkaampana arvosanaksi tuli 2. Ohuesti vituttaa ja ope sai hyvät naurut. Onneksi tää kurssi tuli tässä vaiheessa. Tiedänpähän etten hakeudu yliopistoon opiskelemaan hoitotiedettä, ikinä!

Loman ensimmäinen puolikas on mennyt nähdessä vanhaa hyvää ystävää ja tämän perhettä sekä fiilistellessä kotia. Tää mesta on kokenu melkoisen upgradetuksen kylppäriremontin myötä ja nyt villiinnyttiin tekemään vähän muutakin pintaremonttia. Tyytyväisiä ollaan ja välillä, pitkäänkin, istuskelen pitkällä tv-tasolla ja katselen kotia. Rakastan tätä mestaa vaikka jo kauhulla kuuntelenkin pihalla äänteleviä lintuja ja mietin mihin kaikki tuosta lumesta sulava vesi valuu. Talon alleko..?  Ja mikä/mitkä linnut tällä kertaa kuolevat pihalle? Kaikki eivät meidän kodista pidä. Onhan tää vino ja opiskelijan kädenjälki näkyy mihin ikinä katseen iskee. Joku joskus kävi haukkumassakin, paska talo. Koville otti, mutta nyt hyväksyn sen. Paska talo ehkä sulle, mutta mulle koti ja aarre. Loppuelämän kodiksi tästä ei meille varmaan ole, mutta nautitaan näistä seinistä sen aikaa kun hyvältä tuntuu. Olisihan se pakasta vedetty talo aika huisia joskus omistaa, mutta tässä talossa on pojun eka oma huone ja se tuntuu rakkaalta ajatukselta.


Poju on muuten kasvanut ihan huimasti. Hän tavailee jo hienosti sanoja ja omalla kielellään kertoo pitkiäkin tarinoita. Alkuviikon jännäri sai alkunsa siitä kun musta kissa seisoi olohuoneen ikkunan takana ja seurasi meitä. Poju huomasi tämän ja kiljahti. Kissoja on aiemmin ollut vain kirjoissa ja pimeästä tuijottavat keltaiset silmät karmaisivat minunkin selkäpiitä. Hurja juttu ja siitä on juteltu jo monta päivää. Toivottavasti kissa keksisi kulkea toistekin ikkunan edestä, vähän valoisammalla kuitenkin kiitos. Ei tartte sit minunkaan säikkyä täällä :]


Toinen asia mistä huomaa pojun kasvaneen on se, että hän menee nukkumaan puolison kanssa. Näihin kuukausiin asti, jos suinkin olen ollut kotona, poju ei ole huolinut muita kuin minut nukuttajaksi. Aikaisemmat yritykset ovat kaatuneet hirveään huutoon ja kirkumiseen. Sitten lopetettiin yrittämästä ja minä hoidin nukutukset. Viime viikolla sitten väsyneenä sanoin pojulle, että mene isin kanssa nukkumaan. Hän katsoi minua hetken ja kipitti puolison syliin. Niin he sitten kävelivät käytävän päähän pojun huoneeseen samalla kun poju katsoi koko matkan minua. Pelkäsin hänen aloittavan huudon jo käytävällä, mutta mitään itkua ei tullutkaan. Vähän ajan kuluttua puoliso tulikin huoneesta ja uusi ajanjakso meidän elämässä oli käynnistynyt. Wau! Ja voi hö :]

Nivelistä ei muuten löytynyt mitään selkää taudinaiheuttajaa. Nivelnesteessä kuitenkin paljon soluja. Lääkäri ei sen tarkemmin asiaa selvittänyt enkä enempää häneltä kysellyt. Nyt lähete on vetämässä reumalääkärin vastaanotolle ja odotan kutsua. Oireet ovat lähes kokonaan kaikonneet. Aamuisin ranteet hellänä ja sormissa turvotusta. Muuta ei juurikaan. Jos tämä reumaa on, niin sitten olkoon. Kyllä mä tästäkin varmasti selviän.

perjantai 20. helmikuuta 2015

Hetken hengähdys

Taas minä säädän täällä. Ulkoasu muuttui ja tässä pientä hienosäätöä tehdessä osa blogimerkinnöistäkin meni sekaisin. Hups.

Kulunut puolitoista kuukautta on tuntunut kuin pieneltä tulikasteelta. Järjetön kiire, järjettömän paljon muistettavaa, järjettömän paljon muutoksia elämässä. Eilen neljän tentin putken jälkeen ihan hippasen väsytti. Mutta läpi on. Osa rimaa hipoen, mutta läpi kuitenkin. Ensi viikko on lomaa ja sen jälkeen alkaa mieluisammat ajat opintojenkin kanssa. Anatomia, lääkehoito ja lähihoitajapohjaisten harjoittelutunnit. Ajattelin olla etukäteen viisas ja lukea jo lomalla anatomiaa varastoon. Paljon pänttäämistä tiedossa, joten ennakointi ei olisi pahitteeksi..

Ryhmäläisten kanssa alkaa löytyä sellaista selkeää yhteishenkeä. Opettajatkin ovat kiitelleet sitä miten aktiivinen ja hyväntuulinen ryhmä ollaan. Toki kaikki ei vielä tunne kaikkia, mutta se fiilis että ruokatauolla voi mennä istumaan kenen tahansa viereen on jo aika hyvä merkki yhteishengestä. Toivottavasti tää fiilis kantaa pitkälle :]

Lapsosen päivähoito on jatkunut varsin mallikkaasti. Enää hän ei itke hoitoon jäädessä ja melkeinpä unohtaa meidät jo siinä hoitopaikkaan mennessä. Tänään toki alahuuli väpätti hoitoon jäädessä, mutta uskon että sellaisetkin mielipahat unohtuu pian kun puuhailevat yhdessä siellä. Pelkäsimme, että hoitoon jäädessään hän söisi huonosti, nukkuisi huonosti ja ei osallistuisi leikkeihin mutta pelot olivat varsin turhia. Hoitotäti sanoi pojua varsin tasapainoiseksi yksilöksi ja se tuntui aika hyvältä.

Hain muuten kesätöitä. Nyt jo vähän kaduttaa, pitkä loma pojun kanssa olisi ollut aika ihanaa. Tosin eihän tässä mitään varmuutta paikan saamisestakaan ole, että pitkä loma voi edelleen toteutua. Itsetunnolle tekisi kuitenkin ihan hyvää jos tienaisin vähän rahaa tähän meidän talouteen. Välillä kun tunnen itseni vain suureksi kulueräksi. Ei puoliso sellaista anna ymmärtää, mutta itseä se vaivaa.

Työpaikan haussa kävi kuitenkin pieni kömmähdys. Hain terveyskeskukseen vuodeosastolle ja vasta haastattelussa selvisi, että työnkuva on paljon laajempi ja vaativampi kuin olin ennalta tiennyt. Ja ehkä siitä henkisesti haastavimmasta päästä. Osasto toimii erikoissairaanhoidon jatkeena esim saattohoitovaiheessa oleville syöpäpotilaille. Potilaiden ikähaitari on suuri. Nielaisin varmaan aika kuuluvasti ja olin jokseenkin masentunut. Jos saan paikan, olen suoraan sanottuna kusessa. Tutkintoni on antanut valmiudet kyseiseen työhön, mutta käytännön kokemusta osastohoidosta minulla ei ole kuin harjoitteluiden kautta ja saattohoitoa en ole päässyt edes harjoittelussa toteuttamaan. Olisi pitänyt hakea johonkin vanhainkotiin.. Kyllä mä tiedän, että mä selviäisin siitä ja työpaikkana se olisi varmasti todella todella eteenpäin vievä, mutta pelkään tuottavani pettymyksen itselleni ja työyhteisölle. Mutta jälleen kerran menen ajatuksissani aivan liian pitkälle. Työn saaminen ei ole varmaa ja yritän olla asiaa miettimättä sen enempää. Asia selviää ensi kuun alussa ja jos töitä ei irtoa, niin mietin sitten uusiksi haenko edes muihin paikkoihin.

Olen pitkästä aikaa yksin kotona. Kerään ajatuksia ja voimia. Yritän kuulostella itseäni. 

En vieläkään oikeasti tiedä kuka minä olen tai millainen minä olen. Lapsuuden kokemukset ovat muokanneet minääni niin paljon ettei identiteettini ole kasvanut normaalilla tavalla ja olen imenyt ympärillä olevilta ihmisiltä tapoja, eleitä ja ilmeitä sulautuakseni joukkoon. Välillä herään ajatuksissani siihen, että nauraessani heilutan käsiäni juuri niinkuin se yksi alakoulun kaverikin. Toisessa tilanteessa nauruni kuulostaa toisen ihmisen, tutun naurulta. Mikä on omaa ja mikä toiselta lainattua. Siihen kaipaisin toisinaan kipeästi vastauksia, mutta samalla varon liian syvällistä itsetutkiskelua. Terapiaa ei enää ole ja jos kauhaisen liian syvältä, saatan avata taas jotain mitä en omin avuin kykene käsittelemään. Olen kokoelma muiden heijastuksia joihin liimaan palasia itsestäni. Harvinaisen rikkinäinen ja käsittämättömän kokonainen.

Ylläolevasta syystä tämä planeetta ei kanna päällään ihmistä joka tuntisi minut läpikotaisin. Jos itsekään en vielä tiedä mitä kaikkea minussa on, ei kukaan muukaan voi minua kokonaisena nähdä. Välillä kelaan mielessäni mitä muut minusta tietävät, toiset enemmän toiset vähemmän, useimmat eri asioita. Olen niin tottunut puhumaan asioita mielessäni, kertomaan kokemuksia itselleni, koska lapsena ei ollut muita kuuntelemassa kuin minä itse. Huomaan toistavani samaa kaavaa edelleen vaikka nyt kuulevia korvia on muitakin. Oletan, että he kuulevat ajatukseni ja hätäni vaikka heillä ei ole käsitystäkään siitä mitä minulle kuuluu. Eikö kukaan voisi opetella lukemaan ajatuksiani? Se olisi niin paljon helpompaa kuin puhua näistä asioista ääneen :]

torstai 19. helmikuuta 2015

Niitä valintoja

Mistä sitä taas aloittaisi..

Kulunut viikko pitää sisällään koulun alkamista, kylppäriremppaa, reissaamista, "kasvissyöjäksi" tunnustautumista jne.

Pari ensimmäistä koulupäivää takana. Informaatio överi oli taattu. Auditorion luennot piinallisia. Sopeutuminen 10 vuotta nuorempien sekaan aavistuksen työläämpää kuin odotin. Bussimatkat paljon hankalammat kuin osasin odottaa. Ensimmäisn päivän päätteeksi kotiin päästyäni menin vessaan ja oksensin. Päänsärky oli piinannut jo monta tuntia ja muonitus sekä nesteytys ollut huonolla tolalla koko päivän. Särkylääke helpotti ajan kanssa, mutta ratsastustunti jäi väliin. Se olisikin vielä näkemättä, että oksentaisin kypärääni hienossa uudessa maneesissa..

Perjantai oli jo helpompi, omia eväitä ja vesipullokin mukana. Ryhmäläisetkin, nuoresta iästä huolimatta, vaikuttavat mukavilta ja tulen heidän kanssaan varmasti hyvin toimeen. Ryhmä on suuri ja hyvin naisvoittoinen. Onneksi ryhmään kuitenkin saatiin kaksi miestä, enemmänkin olisi saanut olla niin isossa ryhmässä. Maanantaina sitten alkaa varsinaiset opinnot, vähän vielä jännittää. Haalarit taitaa kuitenkin jäädä hankkimatta vaikka aika valloittavan väriset olisivatkin.

Se hyvä asia kampuksessa on, että tontilta löytyy useita ravintoloita ja monta eri kasvisvaihtoehtoa. Viikko on nyt mennyt niin, että karsin porsaan, broilerin, naudan ja muut vastaavat ruokavaliosta kokonaan pois. Maitotuotteet, kananmuna ja kala on edelleen mukana. Katkarapujakin tuli tänään syötyä. Vaikeaa tämä muutos ei ole ollut vaikka hölmöiltä tilanteilta ei ole vältytty. Ikean reissulla hihkuin, että Jesh lihapullia!! Sitten puoliso muistutti uudesta ruokavaliostani ja tuntui, että tipuin korkealta ja kovaa. Lihapullat ovat olleet jo vuosien traditio. Onneksi tilanne kääntyi voitoksi kun lounaslistalla oli kasviscurrya. Ei tarvinut nähdä nälkää ja santsasin lapsosen lautaselta vähän lohta itsellenikin.

Otetaan nyt ihan rauhallisesti ja katsotaan miten tämä ruokavalio asettuu uomiinsa. Tällä hetkellä olen tyytyväinen. En tiedä onko minulla oikeutta kutsua itseäni kasvissyöjäksi kun kala edelleen maistuu, mutta liian jyrkät muutokset ovat aina vähän hankalia ja lyhytnäköisiä ratkaisuja. Ainakin minun kohdallani. Ehkä suurin haaste on sovittaa oma ruokavalioni puolison ja lapsosen syömisiin. He jatkavat lihansyöjinä ja se on minulle ok, tämä on minun asiani eikä kenenkään tarvitse itseään minun takiani muuttaa! Liharuoan laittaminen myös edelleen kuuluu rutiineihini, mutta varmasti vähenevissä määrin.




Kesällä riemuitsin sitä, että saatiin tilattua ja ostettua lähitilan lihaa. Liha ei sitten kuitenkaan maistunut sen paremmin. Päinvastoin, huonommin. Silmille pomppasi aina mielikuva niistä sonneista ja lehmistä ja ruokahalu meni. Kasvotonta lihaa oli helpompi syödä ja tämän asian kohdatessani päätin etten voi ainakaan entiseen malliin jatkaa ruokailutottumuksiani. Hevostallilla viettämäni aika sekä erinäiset blogit ovat myös vaikuttaneet ajatusmaailmaani. En pidä ihmisistä jotka tuputtavat omaa elämänkatsomustaan ja herkästi tuomitsevat muita, mutta ihannoin niitä jotka rohkeasti elävät parhaaksi näkemällään tavalla ja seisovat vakaumuksensa takana loukkaamatta kuitenkaan muiden valintoja. Se inspiroi ja rohkaisee minua tekemään parempia valintoja.

Joitain julkkiksiakin on tullut tässä lähiaikoina seurattua ja yhden perheen, Olga ja Tuukka Temosen, eritoten. He elävät unelmaani, lol! Olisipa se vasta jotain, jos joskus uskaltaisin nukkua vanhassa elävässä puutalossa eläinten ja rakkaiden ihmisten ympäröimänä, kaukana suorittamiseen altistavista keskustoista ja kaupungeista. Ah, mikä unelma!

Kylpyhuoneessa mentiin rytinällä eteenpäin kuun alussa ja nyt taas tahti hiljenee. Seinät ja lattia ovat kuitenkin jo laatoissainsa, katto ja saunan seinät paneloituina. Paljon pientä säätöä kuitenkin edessä ja taukoakin tiedossa, kun remonttiporukkamme pitää viikon loman ulkomaanreissailun merkeissä. Ei siinä mitään, ihan kiva kun lähtevät reissuun, osaan iloita heidänkin puolestaan. Ehkä mekin vielä tämän kevättalven aikana jotain matkaa säädetään. Pyyppipussien kantamiseen ja suihkun perässä matkustamiseen kuitenkin väsyy. Kunhan remppa saadaan valmiiksi, en matkusta kuukauteen mihinkään! Joo näkis vaan..

P.S. Kuvat tulivat nyt julmetun kokoisina, ipadilla tämä blogger toimii turhan tahmeasti enkä päässyt enää muokkaamaan kuvien kokoja tai sijaintia. No mutta näkyypähän veriappelsiinin upeat värit selvemmin :]

maanantai 16. helmikuuta 2015

Niveltulehdusta pukkaa


Mulle kuuluu ihan hyvää, mut vähän huonoakin.

Reilu viikko sitten oikea polvi jäykistyi. Sitten vasen. Oikean polvi alkoi mennä jo parempaan, mutta vasen keräsi nestettä jo ihan reippaasti ja viikon olen nyt linkuttanut toispuoleisesti. Toissa aamuna heräsin kipuun sormissa. Jonkin sortin tulehdus levinnyt nyt polvien lisäksi nilkkoihin, varpaisiin, ranteisiin sekä sormiin. Sormia särkee lepotilassa ja käveleminen vaikeaa turvotuksen takia. Lauantai meni itkeskellessä. Pahimmat pelot vilkkuivat jo silmissä. 

Vuosi sitten näihin aikoihin kävin reumalääkärillä sormien jäykkyyden vuoksi. Mitään tulehdukseen viittaavaa ei löytynyt ja jatkotoimina vain seurantaa. Imetin vielä tuolloin joten oletettiin, että imetyshormoni(t) aiheutti jäykkyyden ja tuntemukset. Nyt imetyksen loppumisesta on kulunut se pari kuukautta joten itse en ajatellut, että syy seuraus yhteyttä siihen suuntaan enää voisi olla, varsinkin kun oireet ovat koko ajan asteittain pahentuneet parin viikon kuluessa, mutta mistäs näistä tietää.

Tänään sitten kävin terveyskeskuslääkärillä. Nuori mieslääkäri otti vastaan. Kokeili kaikki nivelet läpi, punktoi nestettä polvesta labraa varten ja määräsi verikokeet, virtsanäytteen ja ulostusnäytteen vielä päälle ja keskusteltiin vielä jatkosta. Erittäin asiallista hoitoa vaikka mummo käytävällä ilkkuikin nuoren mieslääkärin perään sanoen "älä sinä poika esitä, et sinä mitään kuitenkaan tiedä". Eikä ilmeisesti ollut edes menossa kyseisen lääkärin vastaanotolle. Kunhan piti päästä jotain sanomaan ihan muuten vaan kun siinä muiden mummojen ja pappojen kanssa palaveerasi. Nielin kiukkuni ja totesin itsekseni, että ihan varmasti tietää enemmän kun sinä ikinä.. Pidän tuollaista asennetta erittäin vahingollisena ihmiselle itselleen kuin ympärillä olevillekin. Älä ikinä arvostele ihmistä pelkän iän tai ulkonäön perusteella. 

Inhoan kaikkea piikittämistä (kun se kohdistuu minuun itseeni) ja aloitin hengitysharjoitukset ennakoidusti pyörtymisen välttämiseksi. Katse jonnekin kiintopisteeseen ja eikun hengittelemään. Toimenpide meni melko kivuttomasti ja oli ohi nopeasti. Lääkäri osasi hommansa eikä tällä kertaa tarvinut hälyttää sitä terveyskeskusapulaista pitämään varpaista kiinni (silmien pyörittelyä ja tuhahdus). Olen tyytyväinen ja rauhallisin mielin. Tää nyt on vaan taas tällainen pikku juttu eikä varmasti mitään vakavaa tai pitkäaikaista. Ja jos on niin murehditaan sitä sitten..

Mut jotain positiivistakin hei! Ensimmäinen sh-opintojen tentti takana ja läpi niin, että kolisi. Aseptiikka ja tartuntataudit samassa paketissa tabula (ent. moodle)-tenttinä eli tuloksen sai tietää välittömästi vastaukset palautettuaan. Olin tosi tyytyväinen, ei mennyt rimaa hipoen läpi. Tosin samalla pääsi tarkistamaan, että mitkä kyssärit olivat menneet pieleen ja heti rupesi ärsyttämään hölmöt virheet ja kompakysymykset joihin kompastelin urakalla. Mutta olen silti iloinen ja tyytyväinen. Yksi tehtynä, ja monen monta jäljellä :]

Tällä viikolla olisi vielä hoitotieteen, informaatiotekniikan ja dokumentoinnin tentit edessä. Viime torstaina kävin istumassa hoitotieteen luennot (osallistujamäärä oli alle kolmannes ryhmän kokonaismäärästä) sillä ajatuksella, että saisin valaistusta ja ymmärrystä aiheeseen. Toisin kävi. Iso kysymysmerkki otsalla poistuin neljän tunnin luennolta. Ehkä jopa tuntien itseni aavistuksen tyhmemmäksi kuin ennen luennolle osallistumista. Ylläolevassa kuvassa on yksi muistiinpanosivu läpikäydyistä asioista ja nyt jälkikäteen ponnistelen suuresti ymmärtääkseni mitä kaavio tarkoittaa. Lol.. Että onnea vaan tuleviin kokeisiin Pererro! Aseptiikka oli piece of cake tähän verrattuna :]

P.S. EBN = evidence baced nursing.

lauantai 7. helmikuuta 2015

Ihan hyvä, mutta ei täydellinen


Viikon negatiiviset:


Pohjasta revennyt koirankakka-pussi. Vielä ei ole lämmin rieska jäänyt kädelle, mutta läheltä on käynyt. Ostetaan nykyään pussit Biltemasta. Sieltä on tähän asti saanut kestäviä, vähän isompia pusseja edulliseen hintaan. Nyt viimeisin satsi on kuitenkin osoittautunut sekundaksi. Kun pussin repäisee irti rullasta, niin pohja repeää melkein puolelta matkalta auki. Pussit pitää siis irroittaa varovasti toisistaan. Huomautin jo kyllä asiasta puolisolle. Mielenkiinnolla odotan sitä kertaa kun hän tulee ulkoilutukselta pienen vahingon saattelemana.. :]



Se tunne kun olet juuri saanut koulutehtävän tehtyä, vilkaiset kalenteria ja muistat että toiset viisi tehtävää odottaa vielä tekemättöminä. Tehtäviä on tippunut pahimmillaan 1-3 päivässä vaikka edelliset polttelee vielä persauksessa (puoliso ihmetteli tätä vertauskuvaa). Osa opettajista jättää opetuksen tehtävien varaan, toiset sentään kertovatkin luennoillaan jotain.
Vaativat kirjalliset esseet joiden sisällöksi ei enää riitäkään oma liipalaapalipsis. Tutkimuksen lukutaito -kurssin essee jossa tutkitaan ennalta valitun tutkimuksen sisältöä, varsinkin aiheuttaa harmaita hiuksia. Opettaja on filosofian tohtori ja häntä ei varmastikaan kiinnosta minun mielipiteeni tutkimuksesta :D

Ratsastustunteja on vain yksi viikossa. möh. Tähän ei muuta lisättävää.


Koulussa oli torstaina ja perjantaina keskinkertaista kasvisruokaa.

Ihmiset jotka näkevät jotkut asiat hyvin mustavalkoisina. Tähän ei muuta lisättävää.

Viikon positiiviset:


Kylpyhuoneremontti on valmis! Halleluja! Eilen, perjantaina, remonttimiehet saivat aikaisiksi saapua ja pykätä vielä puuttumaan jääneen oven olohuoneen ja kylpyhuoneen välille. Remontti vähän venähti kun remontista vastannut henkilö ilmoitti vain parin päivän varoitusajalla lähtevänsä lomalle perheensä kanssa. Aluksi asia ei tuntunut ongelmalta, mutta se ylimääräinen viikko tuntui pitkältä ja pakkohan sitä vähän oli ihmetellä ettei lomasta voinut ilmoittaa meille hyvissä ajoin. Mutta remontti on ohi ja enää kotona ei ramppaa mitään ylimääräisiä ihmisiä.

Ratsastustunnilla hypittiin esteitä ja ekan kerran oli ihan rauhallinen ja hyvä fiilis esteelle mennessä. Tosin ekan laukkakierroksen aikana hevonen nosti sen verran kovan vauhdin, että sain tosissani tehdä taas töitä pitääkseni itseni pystyssä ja hidastettua. Sen kierroksen jälkeen tuli aika hapan olo ja olin jo luovuttamassa esteiden suhteen, mutta ope tyynnytteli hermot kuriin.


Videotykki on takaisin paikoillaan ja toiminnassa. Tykki, digiboxi, vahvari ja pöytäkone ovat olleet jo yli 2 kuukautta pois käytöstä remontin takia ja nyt vihdoin saa taas kuunnella muuta kuin omaa ääntään.. En nyt tiedä onko sitä telkkaria ehditty tässä parin kuukauden aikana varsinaisesti kaivata, mutta ihan mukava lisä se tähän arkeen tai vapaisiin iltoihin on.


Puoliso osti minulle yllärinä uuden muumimukin. Omaa joululahjamukia valitessa olin kahden vaiheilla mintunvihreän Nipsun ja vaaleanpunaisen Sosulin kanssa. Valitsin Nipsun koska Nipsua ei meillä ennestään ollut, mutta jälkeenpäin harmitti koska se Sosuli olisi sittenkin ollut enemmän mieleeni. Perjantaina sitten kun pääsin koulusta kotiin viikonlopun viettoon, niin koko koti oli siivottu ja keittiön pöydällä odotti sympaattisen näköinen teippiviritys jonka alta uusi muki paljastui. Puoliso ostaa minulle todella todella harvoin lahjoja, mutta silloin kun hän ostaa, ne jotenkin osuvat aina sopivaan saumaan :]

Sain taiottua jalotofusta ihan mukiinmenevän soosin tortillalättyjen pohjaksi. Päälle juustoa, ranskankermaa, paprikaa, rapeaa salaattia ja paljon tuoretta chiliä. Maistui muuten puolisollekin! Pojuli söi tofukastiketta makaronin kanssa ja siltäkään suunnalta ei kuulunut vastarintaa. Ruoan onnistuminen oli suuri helpotus, sillä pari tuntia ennen tämän kokkaamista ruokakaupassa iski ahdistus kun en meinannut keksiä mitä sellaista helppoa ja hyvää tekisin että maistuisi koko porukalle. Lopun soosin levitin tänään leivottuihin pizzoihin.


Terapia loppui, mutta elämä ei.

Plussat ja miinukset tuntuu menevän nyt aikalailla tasan. Tosin Pojulin hymy peittää kyllä alleen kaikki huolet mitä keksinkään murehtia.


Jos pidät minusta, lupaat poimia minulle
kaikki tuikkivat tähdet tummalta taivaankannelta.
Jos pidät minusta oikein paljon lupaat noutaa 
minulle hopeisen kuun taivaalta.
Mutta jos rakastat minua et tee turhia lupauksia.
- Nyyti (Muumilaaksosta) -





maanantai 2. helmikuuta 2015

Kiitollinen


Minä en murrosikäisenä ollut ikinä varsinaisesti se murrosikäinen. Tai lapsena kiukkuinen. Pidin tunteet omana tietonani. Joskus saatoin itkeä kivusta jos olin kaatunut tai loukannut muuten itseni, mutta alakoulun viimeisillä luokilla opin peittämään senkin. Kotona terotettiin kyllä, että oma moka jos olin kaatunut pyörällä. Sitten purin hammasta ja keittiön hanan alla suihkuttelin käsivarresta verta ja hiekkaa. Kyyneleitä ei saanut näyttää, se oli heikkoutta ja joku voisi suuttua sellaisesta.

Murrosikäisenä kasvoin kyllä niinkuin nuori ihminen kasvaa. Fyysisesti ja toki henkisestikin, mutta sisäänpäin. Kotona eletty todellisuus alkoi tuntua kummalliselta. Aloin ymmärtää ja katsoa asioita eri tavalla ja hämmennys valtasi yhä enemmän ja enemmän. En edelleenkään käynyt kavereiden kodeissa, ainakaan kovin usein mutta ihmettelin miten outoja muiden perheet olivat. Kaverit harrastivat paljon, kävivät tapahtumissa ja konserteissa, osa jopa seurusteli ikäistensä kanssa. Ja tappelivat avoimesti kotona.

Miten ne uskalsivat? Eikö heillä ollut mitään kuria? Kyllä meillä vaan pistettiin luu kurkkuun jo pelkällä katseella jos muiden ihmisten seurassa sanoi jotain ajattelematonta. Ai saako joku oikeasti sanoa olevansa eri mieltä ilman, että pelkäisi jotain pahaa tapahtuvan? Ai eikö muiden isä(puole)t ole sellaisia?

Sitten alkoi sellainen surun ja murheen kausi. Itkin iltaisin sitä ettei ollut poikaystävää, jotain sellaista perheen ulkopuolista ystävää joka vain halaisi ja tuottaisi enemmän mielihyvää kuin pahaa. Kuuntelin radiosta biisejä ja laskin miten monta vuotta vielä olisi siihen, että täyttäisin 18. Aika monta. Pieni pakoreitti kuitenkin löytyi kun keksin seurakunnan kautta hakea toisella paikkakunnalla sijaitsevaan lukioon, sisäoppilaitokseen. En edelleenkään ymmärrä miksi isäpuoli päästi minut lähtemään. Olinhan viikot ilman valvovaa silmää. Kai seurakuntalaisten painostus ja kiinni jäämisen pelko pakotti hänetkin seinää vasten.

1999 muutin pieneen yhden hengen huoneeseen käytävälle jonka varrella oli useita samanlaisia huoneita. Wau mikä vapaus! Sain sisustaa huoneen juuri niin kuin halusin. Huoneessani kävi juuri niitä ihmisiä joita sinne halusin ja öisin kukaan ei tullut viereen. Aloin seurustelemaan ja pieni kapinallinen minussa heräsi. Olin välinpitämätön koulun suhteen ja elin kiihkeästi kasaan menetettyjä vuosia. Sitten minut tiputettiin alas korkealta ja kovaa.

Tulin joululomalle kotiin. Melkein kaksi viikkoa piti jaksaa olla kotona. Oloa vähän helpotti se, että äiti oli hankkinut itselleen matkapuhelimen. Sain aina isäpuolen ollessa muualla laittaa viestiä poikaystävälle. Äiti piti salaisuuteni kyllä isäpuolelta. He eivät olleet olleet väleissä enää vuosiin. En tiedä keskustelivatko he edes. Äiti sanoi jääneensä minun takiani, ei uskaltanut lähteä koska isäpuoli oli uhkaillut viemällä minut häneltä. Aika vaikea rasti, varsinkin kun on elänyt henkisen väkivallan alla jo useita vuosia eikä omia oikeuksiaan ymmärrä. Ei siitä niin helpolla lähdetä. Yhdessä vaiheessa minäkin käännyin äitiäni vastaan. Emme olleet puheväleissä, isäpuolella oli siinäkin osuutensa.

Uuden Vuoden päivä 2000 muutti aika monta asiaa elämästäni. Parempaan ja huonompaan. Isäpuoli oli aatto yönä käynyt läpi reppuni sisällön. Löytänyt poikaystävän mukaan pakkaamia musalevyjä, kirjeen, kuitit lompakosta erinäisistä ostoksista ja muuta kiellettyä. Yksityisyyttäni oli jo siihenkin mennessä loukattu niin lukuisilla eri tavoilla ettei tuo nyt tilanne yksinään niin kummalliselta tuntunut, mutta seuraukset olivat pahemmat kuin pelkäsin.

Aamulla äidin lähdettyä kävelylle sattui välikohtaus mikä on piirtynyt mieleeni ikuisiksi ajoiksi. Ensin istuin sängyn laidalla ja kuuntelin kun isäpuoli luetteli kaikki lompakosta löytyneet kuitit läpi. Sitten veti olohuoneeseen ja pisti levyn soittimaan, äänet täysille ja huusi "tanssi perkele". Seuraavaksi hän repi levyt käsissään ja siitä eteenpäin en juuri muistakaan mitään. Korvissa kohisi ja kyyneleet valuivat poskilla. Tuijotin vain hänen verta vuotavaa kättä ja mietin varmaan, että kuolisinpa juuri nyt tähän paikkaan.

Seuraavaksi hän ilmoitti, että lopetan koulun. Tavarat haetaan seuraavana arkipäivänä kun koulu on alkanut ja kaverit tunneilla. En saisi hyvästellä ketään, häviäisin vain. Ensimmäistä kertaa mulla tuli sellainen tunne, että ei tää näin voi mennä. Ei elämä voi olla näin paskaa ja ei joku joka ei edes ole mun oikea läheinen voi mua tällä tavalla paiskoa. Illalla pyysin äitiä kävelylle ja kerroin tapahtuneesta, poikaystävästä ja vuosia jatkuneesta fyysisestä ja henkisestä hyväksikäytöstä. Itkettiin ja naurettiin. Oltiin siinä paskassa yhdessä.

Yöllä äiti laittoi uudella matkapuhelimellaan viestin tutulle poliisilleen. Aamulla sanottiin isäpuolelle, että lähdetään käymään kaverilla ja häivyttiin. Mukana vain päällä olevat vaatteet. Poliisi odotti viereisen Siwan pihassa ja ajettiin poliisilaitokselle kuulusteluihin. Poliisilaitokselta turvakotiin jne. Kaikki kävi aika nopeasti siinä rytäkässä. Olin alaikäinen ja asiaan reagoitiin nopeasti. Kaikki tulevat tapahtumat tai tuomiot eivät menneet minun parastani ajatellen, mutta pitkään jaksoin olla välittämättä. Mä pääsin pois sieltä ja se oli sillä hetkellä parasta mitä mulle oli koskaan tapahtunut.

Mitä sitten jos elämä paiskoo. Asioista selviää, tavalla tai toisella tai sitten ei. Välillä joudun nöyrtymään sen tosiasian edessä, että aina on joku jolla menee vielä huonommin. Silti maailma on kaunis ja minussa on kauneutta. Kauneutta on myös se, että jotkut ihmissuhteet säilyvät välimatkasta ja elämäntilanteesta huolimatta. Sain ystäviä sisäoppilaitoksesta ja osa heistä on mutkien ja välirikkojen kautta kuitenkin jäänyt rikastuttamaan elämääni. Kiitollinenkin voin siis kuitenkin olla aika monesta asiasta.