keskiviikko 29. lokakuuta 2014

Sellaisia pikkujuttuja

Kärähdin myymälävarkaudesta 14-15 vuotiaana, en enää tarkalleen muista ikää. Se oli kuitenkin elämässäni sellainen pieni käänteentekevä hetki.

Etsin kai jotain sisältöä, jotain jännitystä. Kuten jo aiemmin kerroin, elin lapsuuteni kuin purkissa. Koulussa, kirkossa ja mummolassa sai ja piti käydä. Muualla juurikaan ei. Tiukat säännöt lateli suomalaissyntyinen isäpuoleni. Äidin kanssakaan ei välttämättä saanut kaupungille lähteä, niillä kahdella kun ei välit olleet kunnossa niin minäkään en saanut ylimääräistä kaksinkeskistä aikaa äidin kanssa viettää. Tuosta saa jo pintaraapaisun pintaraapaisun siitä minkälaisessa "ristitulessa" piti taiteilla.

Koulusta piti tulla suoraan kotiin, kavereiden luona kävin todella todella harvoin. Eipä minua kyllä kauheasti mihinkään pyydettykään kun erosin muista sillä että katosin kotiin koulun jälkeen. Ala-asteella aloitin partion, taisin yhden syksyn verran käydä mutta harrastus piti lopettaa kun kuvioihin tuli mukaan retket ja telttailut yms. Isäpuoleni motto oli ettei kotiasioista puhuta kenellekään ja telttaretkellä olisin varmaan ollut liian altis puhumaan sivusuun. Kerran sain mennä ystävän luo yökylään. En kertonut, että siellä olisi myös ystäväni poikakaveri ja serkku. Isäpuoli näki ikkunasta pojat, päästi minut kuitenkin autosta. Tiesin, että seuraavana päivänä tulisi sanomista. Ei se mitään, nautin kuitenkin illasta, varsinkin kun olin ihastunut siihen kaverini serkkuun. Olin jo tottunut siihen, että minulle ollaan ankaria ja kohtuuttomia joten seuraavan päivän kurinpalautus ei ollut mitään uutta.

Kirkko oli sellainen pakkorako. Joka lauantai sinne piti lähteä. Olin 13 vuoden aikana varmaan ainoa ikäiseni tyttölapsi koko porukassa, seuraa ei siis juurikaan ollut. Kirkkosalin yläkerrassa olisi ollut lasten leikkitila, mutta en saanut mennä sinne. Piti istua isäpuolen vieressä hiljaa ja kuunnella. Kuunnella kun saarnattiin jumalasta, paholaisesta, kärsimyksestä, valosta, jeesuksen tulosta ja kaikesta tuon välillä. Välillä nukahtelin pystyyn tai vaivuin sellaiseen horrokseen. Mitään eväitä ei kirkkoon myöskään otettu vaikka olin pieni. Hampaat irvessä nälkäisenä kotiin ja istuin ruokapöytään odottamaan, että isäpuoli laittoi ruokaa lautaselle. Hän myös määräsi mitä sain syödä tai juoda, myös sen minkä verran. Aina ei maha tullut täyteen. Uskonto, Adventismi, määräsi lihattomuuden. Kalaa tosin sai syödä, mutta ei sorkkaeläimiä tms. Kahvi ja Coca Cola olivat myös kiellettyjä kofeiinin ja piristävän vaikutuksen vuoksi. Söin sitten salaa. Varastin kotona takkien taskuista kolikoita ja yksin kotona ollessa kun jäätelöauto kurvasi kadulle juoksin ostamaan paketillisen toffeeveneitä tai sellaisia kokonaan suklaalla päällystettyjä. Sitten istuin olohuoneen sohvalle ja söin yksi jäätelö kerrallaan. Välillä koko paketin, 7-9 kappaletta siltä istumalta. Tervetuloa syömishäiriö.

Aika usein taisin olla kotona yksin. Isäpuoli töissä rautateillä, äiti aikuiskoulutuskeskuksessa. Koulusta tulin pimeään yksikerroksiseen omakotitaloomme. Olohuoneen ikkunat ulottuivat lattiasta kattoon ja pelkäsin pimeää niin ulkona kuin sisälläkin. Varotoimena laskin joka huoneesta rullaverhon alas ja laitoin valot ja telkkarin päälle. Istuin sohvannurkkaan ja ympäröin itseni kaikilla pehmoleluilla jotka omistin. Ja istuin siinä ja odotin. Joskus leikin naapurin tytön, pari vuotta minua nuoremman kanssa. Hän oli ihan kiva, mutta ei antanut ikinä pelata Nintendollaan. Sain katsoa vierestä kun hän pelasi. Kuvaa aika hyvin silloista elämääni. Seurasin sivusta kun muut elivät. Naapureissa ja viereisillä kaduilla asui kyllä muitakin lapsia, mutta kaikki minua huomattavasti nuorempia ja jossain vaiheessa se vaan alkoi tuntua oudolta kun 12 vuotias leikkii 5 vuotiaiden kanssa. Kai sitä vaan piti käyttää hyödyksi edes ne harvat kontaktit mitä sai.

Joulupukkiinkin uskoin aika vanhaksi asti, varmaan seiskaluokalla asia valkeni minulle. Silloin ei vielä hävettänyt, mutta vaikenin asiasta kyllä. Teininä sitten hävetti ihan urakalla. Enpä ole asiaa uskaltanut tunnustaa ennen viime vuosia. Nyt jo ehkä vähän traagisesti naurattaa. Kai sitä turvautui joulupukkiinkin, siihen valkopartaiseen unelmien ja mahdollisuuksien, ja ennen kaikkea turvallisuuden mieheen. Eihän joulupukki satuta, hänhän on hyvä tyyppi. Sellaiseen uskominen kai on ihan hyvä juttu, positiiviset jutut muuten kun olivat aika vähissä. 

Jonkun aikaa meille tuli nimissäni Hippo lehti. Se oli ihan kivaa, jotain omaa ja tykkäsin lehdestä. Sitten minusta tuli liian vanha ja Osuuspankki lähetti jonkun varhaisnuorille tarkoitetun lehden. Isäpuoli piti sitä sopimattomana, kai siellä sitten kerrottiin liikaa kaveruudesta, pojista tms paheksuttavasta. Hän soitti pankkiin ja lehteä ei enää tullut. Serkuilta sitten sain vanhoja Aku Ankkoja ja luin ne kannesta kanteen yli sataan kertaan. Uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Niin purkissa elin. Pienet myymälävarkaudet varhaisteininä eivät ravistelleet omaatuntoani mitenkään.

Aluksi kähvelsin lähiSiwasta pieniä patukoita. Tungin pätkiksen harjoitusliivieni sisään ja kävelin ulos. Ei minun edes tehnyt mieli sitä suklaata. Piti vain saada jotain sellaista mitä muut saavat ostaa vaikka päivittäin ja minä en. Varastelua ei tapahtunut päivittäin, mutta useamman kerran sen kesän aikana kyllä. Sitten siirryin isompiin juttuihin. Pienen kylän keskustassa oli pieni sekataravakauppa ja paljon mahdollisuuksia harakalle. Pari kertaa sain nyysittyä onnistuneesti jotain pienempää taskuun mahtuvaa ja ahneus kasvoi. Aioin varastaa paidan. Jotain meni kuitenkin pieleen ja myyjä käski kassaa ohittaessani maksaa ostoksen tai soittaisi poliisille. Kaivoin taskusta rahaa ja posket hohtaen kävelin ulos. Hyppäsin pyörän selkään ja kiitin mielessäni häntä uudesta mahdollisuudesta. Joku aika sen jälkeen lähdin omasta tahdostani satojen kilometrien päähän sisäoppilaitokseen lukioon. Pääsin pois kotoa ja varastelu jäi rumaksi salaisuudeksi muiden joukkoon. Nykyään en pysty edes varastamaan omenaa kävelykadulle kaartuvan omenapuun oksalta. Oppi meni perille.

Yllä kertomani on lyhyt ote elämästäni. Voi tuntua väritetyltä, mutta sitä se ei ole, pikemminkin suurin osa väreistä on karsittu pois. Jos sinun naapurissasi asuu yksinäisen oloinen lapsi, niin hymyile hänelle ja tervehdi. Ele voi tehdä pienen ihmisen päivästä vähän paremman.

Kuva kirjasta Muumit ja olemisen arvoitus

"Kun näen jotain kaunista, katson sitä hetkisen ja se on sen jälkeen päässäni.
Ei kaikkea tarvitse omistaa! "
-Nuuskamuikkunen


sunnuntai 26. lokakuuta 2014

Päivä purnukassa


 Lapsonen nukkuu omassa sängyssään, puoliso ajamassa työmatkaansa, Hertta rullalla vierelläni. Pyykinpesukone lingonnut kolme koneellista ja tiskikonekin täytetty. Nyt on ihan oma hetki kerrata päivän kuulumisia. Sohvan käsinojalla kipossa pari karjalanpiirakkaa, pala persimonia, lasillinen laimeaa mehua ja kismet :]

[tauko kirjoittamisesta, rapinaa ja ripinää, kismet auki ja ensimmäinen puraisu. rakkautta <3]

Yleensä vietän tällaista hetkeä maanantaisin katsoen Sinkkuelämää television ruudulta. Nyt rutiinit tuntuvat vähän menneen hämilleen. Telkkarista tuleekin Tanssii tähtien kanssa. Aivan tosiaan, sunnuntai! Puolison ollessa kotosalla harvemmin tulee televisiota katsottua tai avattua. Aamutv:tä toki katsotaan molemmat mielellämme, mutta senkin saa kätevästi tietokoneen ruudulle pyörimään aamupalapöytään ja jos ei jaksa tuijottaa mitään niin radiosta soi Suomipopin Aamulypsy. Automatkoilla YlePuhe. Jossain vaiheessa kai pitäisi alkaa kiinnittää huomiota siihen mitä voi ja kannattaa kuunnella lapsosen seurassa..

Koska päivittäin kuulemma pitäisi kokeilla jotain uutta, niin tänään lounaan päälle nautiskeltiin Meksikon tuliaisena saatua Pumpkin Spice Lattea. Melkoinen makuyhdistelmä! Ensimmäiset siemailut menivät makuun ja makeuteen totutellessa, loppua kohti elämyksestä jopa nautti. Onneksi ei ollut mitään jälkiruokaa lisäksi, ei nimittäin olisi mennyt alas näin makean juoman kanssa. Puolison ilmeistä ja puolilleen jääneestä kupista päättelin, että hänelle kurpitsan maku vaatii pidempää totuttelua. Minä taas mielenkiinnolla ja innolla odotan seuraavaa kupillista.

Kokeiluthan eivät tokikaan jääneet siihen. Olen Oivariini-koukussa ja huomannut huolestuvani omasta rasvan käytöstä. Ruoanlaitossa käytän pääsääntöisesti pelkästään oliiviöljyä, mutta leivän päälle kelpuutan vain reilun kerroksen Oivariinia. Sen maku ja koostumus on voittamaton enkä ole muista tuotteista löytänyt korvaajaa. Voi-hyllyllä sitten yritin taas säätää jotain terveellisempää elämää itselleni. Muistin ne ihanat mainokset joissa suitsutetaan omaa, jaettua tms sydäntä ja en raaskinut kaapaista uutta Oivariinipurkkia matkaani. Siinä sitten Becel, Benecol, Flora ihmetyksessä silmiin osui jotai vielä eksoottisempaa. Alpro Soya kasvirasvalevite! Siellä se sitten omassa jääkaapissa nököttää. Arvasin jo ostaessa ettei Oivariinin rinnalla tämäkään toisi toivottua lopputulosta. Ei kuitenkaan auta, pakko se on syödä loppuun. Ehkä pitää vuorata leipä jatkossa kurkuilla ja muilla höysteillä, että saisi sen maun tai mauttomuuden peitettyä.. No ei se oikeasti niin kauheaa ole, mutta se väri ja koostumus kyllä yhdistettynä siihen kummalliseen makuun on vähän liikaa.

Kolmas kokeilu olikin sitten nettikirpparilta bongattu Marimekon Purnukka kuosinen vahakangas. Näyttihän se jo myyntikuvassakin vähän elähtäneeltä ja omallakin pöydällä aaltopahvilta, mutta kuitenkin teki sen mitä hyvä ostos parhaimmillaan tekee. Tuo kodikkuutta ja lämpöä tilaan. Nyt vasta tajusin miten musta ja synkkä meidän ruokapöytä olikaan ollut. Pöytäliina tuo mukavaa vaihtelua ja helpottaa lapsosen ruokailun jälkien siivoamista halleluja. Iso plussa on myös tuo kuosi mitä ei enää valmisteta, eli ei tule heti muualla vastaan. Kolmesta kokeilusta mikään ei mennyt siis täysin putkeen, mutta mikään ei myöskään mennyt täysin metsään. Sehän on hei sitten ihan hyvin kulunut päivä :]

Kauppareissulta tarttui myös mukaan aika liikkikset postimerkit itse tehtyjen korttien kaveriksi. Aina välillä on kiva ilahduttaa kaveria kortilla. En ota asiasta paineita, laitan kortin jos ja kun saan aikaiseksi, välissä voi vierähtää vuosi ellei enemmänkin, ja nykyään ehkä juuri sen kortin lähettämisen ja saamisen yllätyksellisyys onkin parasta. Tylsän asiapostin seasta paljastuva kortti juuri silloin kun sitä vähiten odotat.. Kirjoitin muuten kirjeenkin tuossa viime kuussa. Ihan ällistyin sitä miten työlästä käsin kirjoittaminen olikaan. Kädet ja sormet ikäänkuin surkastuvat ja unohtavat taitoja siinä missä muutkin osat kehosta näin teknologian aikakaudella.

[sormiin pehmenneen kismetin jämien imeskely ja rinnuksille tippuneiden murujen metsästys]

Iltapala syöty ja jäljellä lasillinen mehua. Olen aloittanut tehonesteyttämisen. Jatkuva nestehukka näkyy naamalla, hiuksissa ja olotilassa. Kartoitin myös lääkekaapin sisällön. Valitettavan moni lääke tai lisäravinne oli mennyt vuodessa vanhaksi ja niitä sai pakata pussiin apteekkiin vietäväksi. Monivitamiinivalmiste oli vielä onneksi ajantasalla ja nappasin heti napin naamaani. Raskausaikana ja pari kuukautta lapsosen syntymästä eteenpäin jaksoin nauttia vitamiinit säännöllisesti, nyt vuosi on vierähtänyt ja yritän herätellä itseäni uudestaan näille asioille. Mitä muuta kannattaisi popsia, varsinkin jos hiukset ovat huonossa kunnossa?

Seuraavaksi käytän Hertan iltapissillä ja siirryn pesemään hampaat ja huoltamaan naaman. Kun 30 vuotta tuli täyteen, havahduin myös ihonhoidon saralla. Nyt aamu- ja iltarutiineihin kuuluu kasvojen pesu, kasvoveden käyttö, silmänympärysvoide, uv-suoja kasvoille sekä päivä- ja yövoiteet. Äitini opiskelee parhaillaan kosmetologiksi ja onkin raahannut minulle purkkeja ja purnukoita aina parin saarnan kera. Äiti, olet rakas :]

Muumimamman uniruno
(kirjasta Muumipeikko ja pyrstötähti)
"Nukkukaa lapset musta on yö, komeetat kulkee, kun hetki jo lyö. Unta te nähkää ja unohtakaa. Yö maan jo peittää ei valoa näy, pienet karitsaiset vain laitumella käy." 

lauantai 25. lokakuuta 2014

Kuka ei kuulu joukkoon?

Minä.

Tunne on ohikiitävän lyhyt ja kestää kuitenkin ikuisuuden. Toistuu usein sosiaalisten tilanteiden alussa tai lopussa. Aiheuttaa ahdistusta, itkuisuutta, yksinäisyyttä ja toivottomuutta. Jotenkin itsetunto ajaa isoon kuoppaan ja nykii pari kertaa kuopan reunalta reunalle ennen ulos pääsyä. Seuralla ei oikeastaan ole väliä, tunne voi iskeä tutussa tai tuntemattomassa, rakkaassa tai epämiellyttävässä ympäristössä. Tai korjaan, ehkä pahiten juuri siinä tutussa ympäristössä jolloin on herkiten avoin kaikille tunteille. Epämiellyttävässä kontaktissa tai ympäristössä on valveutuneempi ja jo valmiiksi sulkenut itseään ikäänkuin aavistaen uhan olemassaolon. Usein näissä tilanteissa ulkopuolisuuden tuoksinoissa huomaan hokevani lausetta. "Minä en kuulu tänne."

En täysin vielä ymmärrä mistä se johtuu. Onko kyseessä suuret odotukset omasta yhteenkuuluvuudesta tai käsitys siitä miten toiset minut näkevät. Paineet jostain sellaisesta mitä toiset eivät edes ymmärrä luovansa. Toki purkissa eletty lapsuus ja varhaisnuoruus on muovannut käsitystä itsestäni ja hämärtänyt sitä miten muut minut näkevät. Välillä tuntuu, että tuntosarveni poimivat ilmeitä, eleitä ja sanoja ja miettivät niille suuremman tarkoituksen kuin oikeasti kukaan edes tarkoittanutkaan. Ikäänkuin millään asialla ei olisi vain puhtaita ja turvallisia tarkoitusperiä, vaan kaikessa piilee jotain salattua ja likaista.

Terapiassa on tullut koettua niin ahaa-elämyksiä kuin synkkiäkin hetkiä. Viime viikolla koin taas sellaisen ymmärryksen hetken.

Olen aikuisiällä ihmetellyt mieltymystäni sairaaloihin ja leikkaussaleihin tms toimenpidehuoneisiin. Sairaala ei edusta minulle sairautta, epätoivoa tai kuolemaa. Se edustaa toivoa ja turvaa. Lapsena minulta operoitiin kouluikäisenä tulehtunut umpilisäke ja useita sairaalakäyntejä aiheutti myös mystiset ruoansulatuskanavan oireet joita tutkittiin niin skopioilla kuin eri kuvantamismenetelmilläkin. Epäselväksi jäi, itselleni siis, tekivätkö lääkärit mitään löydöksiä vai johtuivatko oireet psyykkisestä kuormituksesta. Sen kuitenkin muistan, että pidin sairaaloista ja ihmisistä siellä. Ja pidän edelleen. Koulussa naureskelinkin, että minä ihan aikuisten oikeasti pidän niistä eri desinfiointiaineiden hajuista ja instrumenteista. Jopa leikkaussalissa potilaana pinnistelen nähdäkseni varmasti kaiken ympärilläni. Sitten se iski. Itku. Kun tajusin mistä tämä erikoinen mieltymys johtuu.

Sairaala oli minun turvapaikkani. Siellä sain syödä mitä halusin. Siellä minulta kysyttiin ennenkuin koskettiin. Siellä minusta pidettiin huolta ja välitettiin, puhuttiin lempeästi. Siellä minä olin arvokas ja lapsi muiden joukossa.


Toivon, että tästä kaikesta roskasta olisi joskus minulle hyötyä. Voisin joskus, jos tarpeeksi eheydyn, toimia kokemuskouluttajana tai vastaavanlaisessa yhdistystoiminnassa ja vertaistukena. Sitten joskus, ennaltamääräämättömän ajan päästä kun nämä tunteet eivät enää käännä päivääni ympäri. Jos sellaisia päiviä ikinä tulee. Pakko ajatella, että minullakin on tarkoitus. Enhän vetänyt päätä täyteen aineita ja päätynyt nuorisopsykiatriselle suljettujen ovien taakse, vaikka aikuispsykiatrisella olinkin teininä hetken hoidettavana. Enkä tarkoituksenmukaisesti ole pyrkinyt satuttamaan muita ihmisiä. Täydellinen väliinputoaja siis yhteiskunnan normien mukaan :]


tiistai 21. lokakuuta 2014

Suosittelen sinulle


Vuosi sitten olimme hyvän ystäväperheen luona käymässä ja menimme yhdessä ruokaostoksille. Heviosastolla ystäväni kauhoi, sanan varsinaisessa merkityksessä, ihan oudon näköisiä hedelmiä pusseihin ja ihmetteli että kyseinen tuote oli minulle ihan vieras. Tämä etelän hedelmä on kyllä näköjään niin vieraantunut aasialaisista juuristaan, että mämmikin on luonnollisempi juttu kuin eksoottiset hedelmät..

Samana iltana pääsin maistamaan tätä kummallista n. sitruunan kokoista ja hassun muotoista hedelmää. Ihastuin välittömästi! Maku on kermainen ja makea ilman kirpeyttä tai hapokkuutta. Vähän niinkuin mangokin. Uudella rakkaudella on monta nimeä; persimon/kaki/sharon. Nimi määräytyy kasvatusmaan ja lajikkeen mukaan. Ilmeisesti Espanjasta kotoisin oleva persimon taitaa olla käytetyin(?) lajike Suomessa ja sesonki alkaa aina näin loppusyksystä, hinta/laatusuhteeltaan parhain sato tulee Suomessakin myyntiin aina näin loppusyksystä.

Kotimaiset kasvikset sivusto kertoo hedelmästä näin:

KAKI / PERSIMONI / SHARON
(Diospyros kaki)
"Alunperin Japanista ja Kiinasta peräisin olevaa kakihedelmää kutsutaan lajikkeen ja kasvumaan mukaan joko kakiksi, persimoniksi tai sahronhedelmäksi. Kaki muistuttaa keltaista tomaattia. Hedelmän kypsyessä kuori punertuu. Raa'at kakit ovat kovia ja syötäväksi kelpaamattomia, koska ne sisältävät paljon parkkihappoa. Hedelmät muuttuvat kypsyessään pehmeiksi, makeiksi ja hapottomiksi, maultaan hieman luumua muistuttaviksi.
Sharonia viljellään Israelissa. Se on kakin pidemmälle kehittynyt muoto, josta puuttuu parkkihappo. Siksi se on raakanakin makea. Se on myös täysin siemenetön, kun taas kakissa on muutama siemen. Hedelmän kuoressa on silloin tällöin ruskeita täpliä, mitkä johtuvat sen sisältämien hiilihydraattien muuttumisesta sokeriksi. Ruskeatäpläinen sharon on siis täysin syötävä ja maultaan erittäin makea.
Kaki, persimoni ja sharon nautitaan useimmiten sellaisenaan. Kakin hedelmäliha on niin pehmeää, ettei sitä voi leikata lohkoiksi. Sen voi kuitenkin soseuttaa vaikkapa jälkiruokien kastikkeeksi. Kovempi sharon käy hedelmäsalaatteihin appelsiinin ja banaanin seuraksi, leivonnaisiin ja kylmän lihan lisäkkeeksi. Se maustaa mainiosti myös juusto- tai kinkkusalaatin. Soseena kaki sopii esim. vauvan ruuaksi, jälkiruokien kastikkeeksi, leivonnaisten täytteeksi ja paahtoleivän päälle.
Hedelmä säilytetään kylmässä, mielellään jopa +1 - +2 asteessa. Kakihedelmä on arka etyleenille, joten sitä ei kannata säilyttää runsaati etyleeniä tuottavien kasvisten vieressä."

Eilen sitten bongasin ensimmäisen kerran tänä syksynä isomman kasan näitä palleroita Prismasta. Hinta oli vielä reippaasti yli 3€/kilo, mutta pakko oli saada pari mukaan. Jälleen kerran mahtava makuelämys jota on saanut vuoden odottaa. Ehkä tämä pitkä odotus tekee hedelmästä entistä nautittavamman. Viime vuonna söin överit, ostin aina vähintään 10 hedelmää kun esim. Lidlistä niitä löytyi juuri sopivan kypsyisinä. Tänäkin vuonna tulen luultavasti syömään näitä niin, että korvista paukkuu.

Olen nauttinut hedelmän ihan sellaisenaan. Tai ensin tietenkin huuhdellut hyvin ja leikannut kannan pois, mutta säilyttänyt kuoren. Iltapäivällä ajattelin testata miten hedelmä sopisi banaanin kaveriksi smoothieen. Lapsosen kanssa kun on tullut tavaksi tehdä hänen unien jälkeen hedelmä smoothiet ja ryystää ne pilleillä alas :] Olisi myös hauska kokeilla salaatin seassa!

Onko tämä hedelmä sinulle entuudestaan tuttu? Miten olet tottunut syömään, sellaisenaan vai jonkun ruoan seassa? Entä mistä hedelmästä olet itse ollut positiivisesti yllättynyt?

torstai 16. lokakuuta 2014

God damn birds again

Joku nakuttaa olohuoneen seinää ulkoapäin. Päiväuneni häiriintyivät tiistaina ärsyttävällä tavalla. Raotan silmiäni ja mietin, että mikä peeveli siellä "taas". Jaksaisiko nousta...ah nyt se taisi lopettaa. Ummistan silmäni ja vaivun horrokseen..."nak nak nak" "nak nak nak" alkaa soida uudestaan. Pakko nousta ylös. Paikannan kohdan olohuoneesta ja pamautan. Jotain liikettä pihalla, hetken päästä nakutus kuitenkin jatkuu. Pihalle tutkimaan. Ulos päästyäni seinän ja katon raosta kömpi pieni lintu, mikä lie tintti. Heristän nyrkkiäni ja käsken muualle. Sitten takaisin unille.

Tänään uimahallireissun jälkeen lounasta syödessämme havahduimme uudestaan nakutukseen. Minä paukutin seinää sisältäpäin, puoliso lähti kurkkaamaan pihalta käsin. Palasi hetken päästä ison vitutuksen kera. Tikkahan se siellä. Napottanut seinään nyrkin mentävän reiän. Aluksi nauratti, sitten vitutti ja nyt taas naurattaa. Kohta taas vituttaa.

Puoliso puki paremmin päälleen ja lähti paikkaamaan reikää. Reikä paikattu ja hetki kulunut, niin se tikka nakuttaa jo toista kohtaa. Sitten google. Onko tikka rauhoitettu? Voiko sen ampua tai lingota jonnekin muualle? Ei tietenkään. Hieno homma.. Nyt se tinttikin tuolla taitaa syödä itseään villoista läpi.

Alla netistä poimittua.

"Tikat hakkaavat puuta ja muita materiaaleja pääasiassa kolmesta syystä: Ensiksikin ne voivat kuuluttaa reviiriään rummuttamalla, mikä on yleisintä lopputalvella ja keväällä. Tällöin parhaita paikkoja ovat sellaiset, joista kuuluu kovin ääni kuten lamppu- ja sähkötolppien metalliosat. Tikat saattavat myös olla etsimässä ravintoa, kuten toukkia ja hyönteisiä, joita ne ovat hyvin taitavia löytämään vanhoista puurakenteista. Tällöin tikka voi paljastaa seinän sisältä tuhojaan tekevän muurahaisyhdyskunnan. Kolmas mahdollisuus on, että tikka hakkaa reikää rakentaakseen itselleen yösijaa. Tällöin on linnun vakituisesti käyttämä paikka saattanut muuttua epäsopivaksi, esimerkiksi vettynyt. 

Joskus tikka alkaa hakata rakennuksia. Lähes aina kyseessä on yleisin tikkamme käpytikka, ja vain harva yksilö aiheuttaa häiriötä tai vahinkoa. Tikan aiheuttamiin ongelmiin ei ole yksiselitteistä ratkaisua, mutta joitakin mahdollisuuksia on olemassa: Jos tikka hakkaa aina samaa kohtaa, kohdan voi peittää kanaverkolla. Ruuanhakua ja myös reviirirummutusta saattaa vaikeuttaa linnun karkottaminen hätistämällä, jolloin se voi riittävän monta kertaa häirittynä alkaa etsiä ruokaa muualta. Ongelmapaikan viereen voi kiinnittää haukkatarroja tai vaihtoehtoisesti jotain ääntä pitävää tai liikkuvaa, kuten peltipurkkeja, tuulikelloja tai "vappuviipperän". Mikäli tikka näyttää etsivän yösijaa, auttaa tässä mahdollisesti isoreikäisen pöntön asettaminen pihapiiriin. Kottaraisen pöntöltä vaadittava reiän halkaisija eli 5,0 cm on hyvä tähän tarkoitukseen. Uusimpana olemme kuulleet tällaisen idean: Seiniin koputtelevista tikoista pääsee eroon seuraavasti. Hankitaan pyöreä puulätkä, johon maalataan viirupöllön naama tummalle pohjalle. Ripustetaan lätkä tai useampia niihin kohtiin, missä tikka hakkaa. Tarkoituksena on antaa vaikutelma kolossa pesivästä viirupöllöstä.

Käpytikka on rauhoitettu ympäri vuoden, kuten muutkin tikkalajimme. Sitä ei siis saa tappaa tai siirtää kuin alueellisen ympäristökeskuksen myöntämällä poikkeusluvalla." 

Lähde:
Teksti Birdlife
Kuva Wikipedia

Kävin jo tarkistamassa vakuutusyhtiön kotivakuutuksen tuoteselostetta. Siinä sanotaan, että omakotivakuutus ei korvaa hyönteisten, rotan, hiiren, oravan, kanin, myyrän ja jäniksen aiheuttamia vahinkoja. Hahaa, soittoa vakuutusyhtiöön ja kuulostellaan mitä mieltä ovat päivän pähkinästä :]

Note to self: Seuraava koti ei puuta, ei vanha, ei perennapenkkejä, ei liikaa puita.

keskiviikko 15. lokakuuta 2014

Sitten heräsin


Saavutuksien ja takapakkien viikot takana. Ihan ensimmäiseksi voisi hehkuttaa sitä, että torkkupeitto on valmis. Kesäkuun alussa sitä rupesin tekemään ja viime viikolla sain viimeiset lankojen päättelyt tehtyä. Vielä en ole peittoa raaskinut tuoda sohvalle yleiseen käyttöön, koska tiedän että Hertta käy tuhnuttamassa sen pahanhajuiseksi ja lapsonen puolison kanssa venyttämässä sen muodottomaksi. Esillä sitä olen kyllä pitänyt, sängyllä päiväpeiton päällä. Makuuhuoneessamme ei juurikaan päiväsaikaan vietetä aikaa joten torkkupeitto on siellä turvassa ja samalla ihailtavissa :]

 Isöäidinneliöiden keskustat virkattu jämälangoilla. Neliöt kantattu keltaisella langalla kiinteillä silmukoilla ja virkattu toisiinsa luonnonvalkoisella langalla. Keltainen, valkoinen ja luonnonvalkoinen lanka ostettu uutena, muuten käytetty vanhoja/jämiä/ystävältä saatuja aarteita. Olin jo ihan varma etten halua vähään aikaan virkata mitään, mutta näin Facebookin jämälanka-ketjussa ihanan peittoidean ja voisin sitä mukaillen tehdä lapsoselle talven varalle oman lisäpeiton.


Suurin syy blogin katkoon on ollut pohjaton väsymys. Lapsosen unet heittivät häränpyllyä kuukausi takaperin ja kierteeseen jouduttuamme varsinkin viimeiset viikot ja yöt ovat olleet vaikeita. Lapsonen on pyritty saamaan unille samoihin aikoihin kuin yleensäkin, iltakahdeksalta, mutta aamuherääminen on aikaistunut aikaistumistaan. Onpa sitä neljältäkin herätty. Aika rapea olo ollut niinä päivinä, varsinkin kun lapsonen on aikaisen heräämisen lisäksi herännyt yön aikana lukuisia kertoja. 

Huonontuneisiin yöuniin on varmasti monta syytä. Mainittavia olkoon poskihampaiden puhkeaminen, liikkumisen, kiipeilyn, leikkimisen ja kommunikoinnin monipuolistuminen. Aika paljon kaikenlaista siis ja ei ihmekään, että yöllä kipuillaan. Pahimpia hetkiä on ollut ne kun väsyneenä yrität pysyä hyväntuulisena, mutta lapsonen tulee ja puree lujaa johonkin herkempään kohtaan. On ihan spontaani huuto päässyt ja itkukin tullut. Lapsoselle ei suoranaisesti ole tullut huudettua, maailmankatsomukseni ei näe sellaisen hyödyttävän ketään, mutta on kyllä itsekseen tehnyt mieli huutaa ja lujaa kuinka paskalta onkaan välillä tuntunut.

Neuvolasta en ole edes ajatellutkaan pyytäväni apua. Sama virsi sieltä vain kuuluisi, imetys pitäisi lopettaa. Koska olen sitä mieltä, että vauva-aikakin olisi mennyt huomattavasti kivuttomammin ilman neuvolan ja hammashoitajien neuvoja, niin nyt on viimein se aika kun otan ohjat omiin käsiini ja teen niinkuin uskon minulle ja lapsoselle parhaan olevan. Kaksi viimeisintä yötä ollaan nukuttu vähän pidempään ja lisäksi olen pakottanut itseni päiväunille lapsosen unien ajaksi. Järki kulkee siis taas vähän paremmin ja uskaltaa miettiä ratkaisuja tilanteeseen.

Imettämistä en ole valmis vielä lopettamaan. Ensimmäisellä vieroitusyrityksellä lapsonen huusi hysteerisenä ja aamulla katsoi minua kuin hän olisi onnettomin poika maan päällä. Tuntui hirveän pahalta ja päätin, ettei ole oikea aika. Viime viikolla yritettiin uudestaan ja 20 minuutin itkun jälkeen sanoin etten pysty tähän. Se itku menee luihin ja ytimiin ja terapiassakin olen jo oppinut, ettei minun tarvitse pakottaa itseäni mihinkään sellaiseen mikä aiheuttaa vain pahempaa oloa. Päätinkin tässä tänään kirkastuneen mieleni kanssa, että otetaanpas sitten ihan urakalla takapakkia ja kaivetaan tutti kaapista. 

Otin tutin lapsoselta pois n. 9kk-10kk iässä hammashoitajan ohjeistuksen perusteella. Isoin virhe ikinä! Lapsonen kyllä nukkui ihan kivasti alkuun ilman tuttia, mutta sitten luisuttiin yösyöttöjen helvettiin. Varsinkin nyt, suurten muutosten ja kehitysten aikana turvan tarve on öisin suuri ja tutti olisi ollut kultaakin kalliimpi. Kuukausi sitten yritettiin tarjota tuttia takaisin, mutta lapsonen ei huolinut. Päätin kuitenkin yrittää uudestaan ja ihmeen kaupalla se kelpasi. Mahtavaa! Nyt lapsonen nukkuu tutti suussa unilla ja seuraavan kerran tarjoan sitä hänelle iltaunille. Tutin mukaan ottaminen ei kokonaan syrjäytä rintaa. Aion edelleen imettää nukkumaan mennessä ja aamuisin, mutta toivoisin tutin toimivan apuna kaikelle siinä välissä :]


Fiilistelyä kesältä. Kuvassa ystävän hevonen. Sellainen heinän rouskuttaja ja herkkupylly, vauhdikkuudesta puhumattakaan! Ihana päivä oli :]

Polvivammaa sai parannella pari viikkoa ja sen seurauksena tallille pääsykin viivästyi. Se tauko sai kuitenkin huomaamaan taas oman kehityksensä. Pidemmät laukkapätkät reippaassakin vauhdissa ei tunnu "missään" (no tuntuu kyllä), mutta kyydissä pysyminen on luontevaa ja laukasta nauttii ihan uudella tavalla. Viime viikolla pääsin jo isommankin hevosen selkään joten sekin saavutus se!

Syksyn reseptivinkkinä googlettamalla bongattu Punajuuri-kvinoapata. Itse nautittiin lisukkeena, mutta toimii tosi hyvin kyllä sellaisenaankin. Alkuperäisestä reseptistä poiketen lisäisin enemmän korianteria kypsennysvaiheessa ja korvaisin myös koristeena toimivan persiljan korianterilla nam!
Resepti blogista Puolitiessä.