maanantai 29. joulukuuta 2014

Teepussipsykologiaa


Tuumasta toimeen. Loppupäivä on mennyt märehtiessä omaa oloa ja hampaita purren olen jättänyt ne viimeiset pöydällä lojuvat suklaat syömättä. Äsken huomasin puolison pistäneen ne poskeensa tieltäni. Miten huomaavaista! Välipalaksi pilkoin koko porukalle kolme isoa appelsiinia ja banaanin. Lapsosen mummilla on kadehdittava taito valita erityisen makeita ja mehukkaita appelsiineja kaupasta. Kannattaa kuulemma kiinnittää huomiota yksilön painoon, mitä painavampi sitä parempi. Kokeilin joskus kaupassa, mutta en suoriutunut sen paremmin kuin yleensäkään. Tähän liittyy varmasti jotain yliluonnollisia kykyjä! Mutta ei se mitään, nautin mielelläni parhaat appelsiinit täällä mummilassa :]


Joulu toi mukanaan taas paketteja. Vaikka aina yritetään olla ostamatta mitään niin kuitenkin sitten jotain tulee hankittua ja tällä kertaa olen kyllä mielissäni siitä miten kivoja juttuja lapsonen sai sukulaisiltaan. Pelkäsin, että lahjakasa olisi liioiteltu ja lelut laadultaan niin ja näin, mutta ennakkoluuloni olivat hölmöjä. Lahjapapereihin olivat käärittyinä Plasto mopo, laatikollinen dubloja, traktori kuskeineen ja eläimineen ja lelukoira. Kaikki näistä olivat myös lapsoselle mieluisia ja aika onkin mukavasti vierähtänyt näillä leikkien. Kunhan kotiin päästään niin pitää taas karsia vanhoja leluja varastoon tai kiertoon. Uhkaavasti alkaa kotinurkkiin kertyä lelurojukasoja ja ne näyttävät kyllä rumilta!


 Päivän viisaus löytyi vaihteeksi teepussin kyljestä. Ei, en käynyt koko pinoa läpi löytääkseni sopivaa sutkautusta, tämä oli sattumaa. Olen aika monesti törmännyt tapaan ajatella ettei omista murheista tai suruista kannattaisi puhua, varsinkaan näyttää avoimesti masennustaan. On ilmeisesti paljon hienompaa nähdä syöpäsairas ihminen joka nauraa kuin esimerkiksi syystä tai toisesta masentunut ihminen joka ei jaksa enää nauraa tai löydä iloa elämästään. Ikäänkuin se oma murhe ja paha olo ei olisi sallittua ja se pitäisi piilottaa. Olla niinkuin näennäisesti terve ja hauska, mahdollisimman vähän kuluttaen muiden energiaa, ennemminkin antaen sen viimeisenkin pisaransa muille. Se on mielestäni jotenkin todella itsekäs tapa ajatella. Uskon, että se syöpäsairaskin suree ja murehtii, mutta omalla ajallaan eikä aina välttämättä juuri niiden puolituttujen tai työkavereiden seurassa. Ei sitä sairautta halua kaikille näyttää tai kaikkeen upottaa.


Miksi joillekin on niin paljon tärkeämpää se, että näytetään hyvältä muiden silmissä ja pidetään heikkoutena asioiden kohtaamista ja läpikäymistä? Miksi minä joudun kokemaan joidenkin ihmisten seurassa häpeää omasta olostani ja ajatuksistani? Kun oikeasti olen terveempi ja kokonaisempi näin kuin piilotellessani itseäni. En ymmärrä miksi sairastamisenkin pitäisi olla täydellistä. Ei se ole, siinä ei ole mitään kaunista. Mutta parantumisessa ja tervehtymisessä on kaikki kauneus. Se ei kuitenkaan tule ilman sairastumista. Viisautta teepussista.


Monen muutoksen kuu

Joulu oli kaunis, mutta kylmä. Aamut alkoivat -22/-25 asteen pakkasilla ja päättyivät pahimmillaan -30 tienoille. Öiset revontulet olivat kuulemma upeita, tai niin iltapäivälehdistä sai lukea. Meiltä meni moiset kauneudet kokonaan ohi kun oltiin nukkumassa jo hyvissä ajoin ennen kymppiä. Vähän näin jälkikäteen harmittaa, mutta eipä sitä ole enää aikoihin osannut mitään yöllistä toimintaa itselleen järjestää. Lapsonen pitää ihan itse huolen siitä, että herätään kun herätetään :P

 Mutta eipä täällä etelämpänäkään sen lämpöisempää ole ainakaan toistaiseksi ollut. Hyvä kun auton sai äsken kauppareissua varten käyntiin hyrr.. Ei minulla mitään talvea vastaan ole, kyllä tämä voittaa pimeän ja märän syksyn 10-0, mutta tammikuun ja helmikuun kylmyyteen ei kyllä totu. Se on pitkä ja lohduton aika lusia kylmässä. Maaliskuussa jo sentään alkaa sieluunkin paistaa.

Muista tammikuista tämä tuleva poikkeaa kyllä merkittävästi. Mulla alkaa koulu 8.1 klo 8:30. Ensi viikolla pitäisi pakata laukkuun muistiinpanovälineet, todistukset ja rokotustiedot ja olla mieli avoimena vieraassa paikassa vieraiden ihmisten keskellä. Muutos on kyllä haluttu ja pitkään odotettu, mutta ei tämä helppoa siltikään ole. Samaan aikaan viritytään siihen, että lapsonen aloittaa päivähoidon loppukuusta. Luopumisen tuska on suuri ja syyllisyys painaa. Olen miettinyt pääni puhki olisiko vielä puolen vuoden lykkäämisestä ollut merkittävää apua. Kyllä varmasti näin lasta yksilönä ajatellen, mutta yritin ajatella asiassa vähän pidemmälle. Kesän voisin puolison työtilanteesta riippuen viettää lapsosen kanssa kotona. Ja jäljelle jäävän kuuden kuukauden pätkän minkä voisin koulusta vielä joskus olla poissaolevana on säästössä seuraavaa lapsosta varten, ettei häntäkään tarvitsisi heti vuoden ikäisenä hoitoon laittaa. Yritän ajatella pidemmälle, pitää pään kylmänä ja olla järkevä. Mutta se on vaikeaa kun lapsonen sanoo kirkkaasti äiti ja antaa märän suukon poskelle. 



"Minä tahdon rakentaa suurtaa ja kestävää, tahdon tehdä kauhean paljon monenlaista ja mielelläni - mutta en tiedä...on hirveän vaikeata olla isä!" (Muumipappa ja meri)




Kävin kampaajalla. Latvat olivat kuivat ja onnettomassa kunnossa loppukesän vaalennusraitojen jäljiltä. Kampaaja kysyi saako ottaa sen verran kun parhaaksi näkee, puhui vielä ohimennen n. kolmesta sentistä. Luottavaisena sanoin juu juu. Heti se ei iskenyt, mutta parin päivän päästä sitten. Tuntuu kuin viisi senttiä olisi napattu pois ja menty ajassa taaksepäin. Hiukset näyttävät ja tuntuvat kyllä paljon paremmilta, mutta letillä niitä ei enää saa pysymään pituutensa vuoksi ja ponnarikin tuntuu töpöltä. Pitkäthän nämä oikeasti vielä ovat, mutta paljon lyhyemmät kuin halusin. Nyt yritän pitää näistä parempaa huolta. Ja välillä taas toppuutella etten itse sukisi niitä ihan puhki, lapsonen kun rääkkää hiuksiani jo ihan tarpeeksi. Kai ne hiuksetkin lepoa tarvitsevat..

Painokin on noussut kesältä monta kiloa. Kevään laihdutusurakasta viisi kiloa ylöspäin. Se on paljon, näkyy ja tuntuu myös. Ajattelen asiaa koko ajan, mutta toistuvat pienet takaiskut ja mielipahat tekevät ryhtiliikkeestä mahdottoman. Ruoka ja herkut on lohtu, ne ei sano mulle mitään vastaan. Yritän mielessäni liittää koulun alkuun mahdollisuuden terveellisemmästä rytmistä. Koulupäivät antavat kaivattua säännöllisyyttä ja itselle jäisi huolehdittavaksi se, että kahvilla ei roikuttaisi kaikkia välitunteja ja kotoa saisi aamulla aina napata pari hedelmää tai porkkanaa välipaloiksi. Liikunnan ilo on myös karannut jonnekin todella kauas. Ehkä koulusta löytyisi joku jonka kanssa käydä silloin tällöin salilla tai jumppaamassa. Ehkä sieltä koulusta löytyisi myös ystävä jolle kertoa ihan kasvotusten kuulumisensa.

"Luultavasti myrskyjä onkin vain siksi, että niiden jälkeen saataisiin auringonnousu." 
(Muumipapan urotyöt)


sunnuntai 28. joulukuuta 2014

Unta ja autoilua

Luulisi, että autoiluun ja pitkiin matkoihin tottuisi..

Syysajelulla

Ollaan puolison kanssa oltu koko seurustelun ja yhdessäolon ajan aika liikkuvaisia. Hyvin harvoin viikonloppuja vietettiin omalla asunnolla. Yleensä suunnattiin jomman kumman kotiin, joskus harvoin ystävien luo. Kilometrejä kertyi kuukaudessa helposti pari tuhatta pelkistä vapaa-ajan matkoista, siihen päälle vielä puolison työreissut. Onneksi nykyään välimatkat molempien koteihin on lyhemmät ja päivän/parin reissut ovat verraittain helppoja vuoden takaisiin kilometreihin verrattuna. 

Lapsonen aloitti reissuelämän ja autoilun jo kolmen viikon ikäisenä. Käytiin tietty isovanhempien luona kyläilemässä, mutta sen lisäksi matkattiin puolison mukana työreissuilla. Ellei oltu viikolla tien päällä niin viikonloppuna kyllä. Edelleen sama tahti jatkuu. Me ei osata olla paikoillamme. Välillä olen miettinyt johtuuko lapsosen huonounisuus liiallisesta matkaamisesta. Samoja rutiineja ja aikatauluja pyritään kyllä ylläpitämään paikassa kuin paikassa, ruokailut tosin menevät välillä miten sattuu. Uniajoista on kuitenkin saatu pidettyä kiinni ja nyt alkaa taas öidenkin suhteen valoa pilkottaa tunnelin päässä. Enää en edes ärsyynny (ainakaan pahasti) siitä, että lapsonen vatvoo puoliunessa hiuksiani. 

Pari kuukautta sitten kyseinen rutiini aiheutti itselleni itkupotkuraivarit pariinkin otteeseen. En jaksanut enää öisin sitä, että joku kiskoi hiuksista. Varsinkin jos lapsosen uni oli tiukassa, niin hän aloitti hiusten repimisen. Vingutti napakalla letillä olevia hiuksiani ja sama kyllä toistuu edelleen. Kuuluu ding ding ding NAPS....ding ding ding NAPS. Paremmin nukutut yöt ja mielenhallinnan harjoitukset (toistuva mantra "nou hätä, ne on vaan hiuksia") ovat ehkä auttaneet. Tosin uskon ettemme ole vielä kokonaan yli tästä ongelmasta ja saatan pari kyyneltä vielä tirauttaa hiusteni tähden. Ihana puolisoni tulee kyllä välillä hätiin. Puskee päänsä lapsosen ulottuville ja ohjaa hänen kätensä omiin hiuksiinsa. Näin minä saan hetken hengähdystauon ennen seuraavaa episodia.

Takaisin autoiluun.. Jouluna repäistiin ja ajettiin lappiin vajaaksi viikoksi sukulaisiin. Aluksi ajateltiin, että ajellaan aamuyöstä että oltaisiin päivällä perillä. Muutaman ystävien kanssa tehdyn juttutuokion päätteeksi todettiin, että pakko ajaa yöllä. Lapsonen, eikä me muutkaan selvittäisi siitä matkasta kunnialla jos pitäisi kymmen tunnin ajaksi keksiä viihdykettä. Yöllä ajaminen hirvitti ja kyllähän se aika kurjaa olikin, mutta lapsosen kannalta ehdottomasti paras ratkaisu. Paria herätystä lukuunottamatta hän veteli sikeitä matkat molempiin suuntiin. Me vanhemmat olimme melkoisen ryytyneitä ajomatkan ja valvomisen jäljiltä ja aamulla tuli sellainen pieni välikuolema koettua kun perillä aamuviideltä lapsonen oli pirteä kuin peipponen ja me kuin trukin alle jääneet. Ei auttanut kuin valvoa ja tasoittaa päätä päiväunilla lapsosen päiväunien aikaan. Selvittiin! Tosin ihan heti ei oteta uusiksi..

Viime yönä tosiaan ajeltiin takaisin tänne etelään. Puoliso ajeli ekat kuusi tuntia ja minä sitten loppumatkan. Siinä n. 30 kilometria ennen määränpäätä koin taas sellaisen jutun, että meinasi ihan hampaat kalista suussa. Puoliso ja lapsonen nukkuivat takapenkillä kun olimme ohittamassa pientä kyläpahaista. Olin laittanut radion päälle ja lauleskelin ikivihreiden tahdissa kun sattui jotain todella outoa. Taivas muuttui jonkun välähdyksen johdosta sähkönsiniseksi. Heti perään kylänraitilta meni sähköt ja katuvalot sammuivat kuin iskusta. Oli pimeää. Seurasi toinen yhtä voimakas välähdys, taas ilman mitään jyrinää tai muutakaan ääntä. Tuntui kuin olisin vajonnut penkkiini. Tuijotin vain eteeni ja säikähdyksestä johtuen en uskaltanut katsoa enää muualle kuin suoraan eteenpäin. Vajaan kilometrin ajettuani tapahtumapaikalta katuvalot syttyivät hiljalleen takaisin päälle ja kolmas, edellisiä huomattavasti lievempi väläys täytti taivaan. Sitten kylänraitti muuttuikin pimeäksi peltojen ja metsien reunoittamaksi tieksi. Jossain vaiheessa puoliso heräsi kysymään, että jaksanko vielä ajaa. Sanoin, että tuossa vähän matkaa sitten satui jotain minkä johdosta en taida kyllä heti saada unta. Niin naurettavalta kuin se kuulostaakin, niin mieleen hiipi heti pommitukset, ufot, mitä niitä nyt voikaan pelätä. Eiköhän tällekin taas joku ihan järkevä selitys löydy, mutta iltapäivälehdistä ja kyläpahasen nettisivuilta ei mitään asiaan sopivaa irronnut. Puoliso vähän hymyili jutulleni ja väsymys saa tapahtuneen lipsumaan mielestä, mutta sellainen pieni selkäpiitä karmiva fiilis koko jutusta jäi.. 

P.S. Lapsosen turvaistuimeksi valittiin pitkällisen mietinnän päätteeksi Cybex Pallas 2-fix. Saksasta tilattuna saatiin n. 100€ halvemmalla kuin mitä istuin olisi Suomessa maksanut. Toistaiseksi toimiva ratkaisu, aika näyttää miten istuin muotoutuu kasvavan lapsen tarpeisiin.

sunnuntai 14. joulukuuta 2014

Rosollipiirakka

Parempaa kuin nimi antaa ymmärtää :]



Löysin ohjeen puolison mummin Eeva-lehdestä. Helppo, mutkaton ja ajankohtainen sapuska ja juuri sopiva ystävien kanssa jaettavaksi. Niin ja makukin oikein mainio!

Pohja
3,5 dl spelttijauhoja
125g voita
0,5tl suolaa
1rkl kylmää vettä

Täyte
600g juureksia: punajuuria, bataattia, porkkanoita
3dl ruokakermaa
3 kananmunaa
1tl suolaa
1tl rouhittua mustapippuria
0,5dl tuoretta timjamia
150g pehmeää vuohenjuustoa

Sekoita jauhot, pehmeä voi, suola ja kylmä vesi. Pyörittele taikinaksi ja laita kelmutettu pallo jääkaappiin tekeytymään.

Kuori, kuutioi ja keitä juurekset napakan kypsiksi. Valuta ja jäähdytä juurekset. Punajuuret kannattaa keittää erikseen. Taputtele taikina halkaisijaltaan 24cm kokoisen vuoan pohjalle. Sekoita ruokakerma ja kananmunat, lisää nesteeseen silputtu timjami sekä mausteet ja kaada pohjan päälle. Lopuksi ripottele juurekset ja vuohenjuusto ja paista uunissa 30min 200 asteessa.

Omassa tekeleessä keskusta jäi melko kosteaksi joten ajattelin seuraavalla kerralla (huomenna) kokeilla niin, että asteita vähemmän (175 esim) ja paistoajaksi 45 min. Huomasinpa myös äsken laittaneeni 150g voita, noh ei ihmekään että pohja maistui hyvältä :D

Have a happy cooking! :]


Milloin sinne kouluun oikein saa lähteä?




Yllä vielä tunnelmia parin viikon takaisen syntymäpäivän aamupäivästä ja lahjalaatikon avaamisesta. Rakkaat ympärillä ja ihana lahja sylissä, kyllä kelpaa :]

Kylpyhuoneen ja kodinhoitohuoneen remontti on nyt täysillä käynnissä. Huoneiden välinen seinä purettu, katto, seinät, lattia ja saunan panelointi riisuttu ja nyt pikkuhiljaa syntyy uutta tilalle. Lattian ja seinien laatat valittu sekä saunan paneelit katsottu valmiiksi. Päänvaivaa aiheuttaa vielä se, että hankimmeko erikseen pyykinpesukoneen sekä kuivausrummun vai kuivaavan pyykinpesukoneen. Sekä tason, laatikostojen runkojen sekä ovien värit. Maanantain reissu nimittäin hämmensi entisestään. Haluamiamme värisävyjä ei ollut ja muut vaihtoehdot eivät täysillä lämmitä. Ikean keittiösuunnittelu-ohjelma on myös aika alkeellinen eikä sillä nyt niin hyvää käsitystä saa vaikka vaihtoehtoja kuinka räpeltäisi, varsinkin kun suunnitellaan kylpyhuonetta eikä keittiötä. Mut hyvä siitä tulee, vanha oli niin rupsu että tää uusi pesee sen 10-0 millä tahansa värimaailmalla.

Remontin keskellä asuminen on kyllä aika työlästä. Varsinkin purkuvaiheessa pölyä kulkeutuu väkisinkin suureen osaan muitakin tiloja. Työmiehet (joskus seitsemänkin samaan aikaan), me ja koira myös siirtävät likaa ja pölyä ees taas kulkemisen myötä. Sähkökeskus kun on talon toisessa päässä, niin trafiikkia on. Sitten on se, että lapsonen niin ihailisi ja silittelisi työmiesten olohuoneessa säilyttämiä työkaluja yms värkkejä ja koira haluaisi tervehtiä ja näyttää lelujaan kaikille kotona käyville. Ihan sääliksi käy kun molempia joutuu välillä makuuhuoneissa panttaamaan kun työmaan tuntumassa on ehdoton liikkumiskielto. Tässä ollaankin sitten reissattu taas aika paljon molempien kotona ees sun taas. Yhden kahden päivän pistäytymisiä kotona ja sitten taas suihkun tarpeessa jonnekin. Työlästä on ajaa pitkiä matkoja useita kertoja viikossa, pakata uudestaan ja uudestaan, kantaa pyykkejä ees taas ja saada lapsonen rauhoittumaan unille eri paikkoihin. Lapsoselle onneksi hankittiin jo alusta asti omat sängyt kaikkiin koteihin, niin on se oma tuttu nurkka mihin pään painaa. Hertta nyt näköjään tekee pesän vaikka muovipussin päälle.. 

Mutta tää kaikki on varmasti taas sen kaiken vaivan arvoista..!







Viime viikolla iski taas hirrrrvee makeannälkä ja kaivettiin esiin maaliskuussa bongattu suklaa-suolapähkinä marengin ohje. Tätä on jo toistamiseen tehty, ihan sellai fiilis, että joka kerralla se maistuu vähän erilaiselta ja kertaakaan en ole saanut siitä ihan "täydellistä", mutta sen verran hyvää kuitenkin, että pellillinen katoaa parissa päivässä. Todellista lohturuokaa..

Resepti osoitteesta Soulkitchen




Koulun alkuun on enää pari viikkoa. Elokuussa huhuilin opintosihteeriltä alkamispäivän aikatauluja, sanoi että joulukuussa laittavat infoa. Mitään ei näy tai kuulu missään ja heti alkaa huolettaa. Parin viime vuoden aikana huomaan muuttuneeni pessimistiksi. 10 vuotta sitten olin mielestäni optimisti, kaikki oli mahdollista. Nyt parempi ajatella pahinta, sitten voi aina yllättyä positiivisesti. Kuluneen vuoden aikana olenkin jo useaan otteeseen käynyt tarkistamassa koulun nettisivuilta, että nimeni löytyy valittujen joukosta. Kyllähän se siellä ihan selkeästi lukee, mutta entä jos siinä on vaan tapahtunut näppäilyvirhe ja odotan ihan turhaan sitä infoa. Etten nyt ihan sekoaisi huolesta, niin ajattelin huomenna taas soitella kouluun ja kysellä aikataulujen perään. Pelko on selkärangassa, mutta järki onneksi sanoo että ei tässä nyt mitään hätää ole. Kelankin sivuilla asiointipalvelussa oli maininta, että koulusta tullut tieto opiskelupaikasta. Ei hätää, hengitä syvään, laske kymmeneen, kyllä sä sinne kouluun pääsit. Hemmetin pessimismi.


Seuraava huoli on sitten se miten sopeudun joukkoon. Edellisissä opinnoissa kyllä totuin siihen, että olin siitä vanhimmasta päästä. Suurin osa ryhmästä 18-22 vuotiaita. Elämäntilanteet ja näkemykset kyllä eivät aina kohdanneet, mutta nuoremmistakin löytyi niitä joilla oli jo laajempaa katsontakantaa. Nautin heidän seurastaan kyllä. Ensimmäisenä vuotena suostuin ryhmänvanhimman rooliin ja ihan tunnollisesti hoidinkin siihen asetetut tehtävät. Mutta huomasin kyllä miten joitain ärsytti se, että sanoin jos mielipiteeni erosi muista. Kyllä mulle naurettiin ja pidettiin nipona, mutta onneksi itsetunto riitti ja loppujen lopuksi ehkä asetin itselleni niin korkean riman, että olin itseni pahin arvostelija. Väsytin itseni sillä, että halusin olla tosi hyvä. Anatomian kokeissa ei riittänyt se, että osasin sen mitä kokeessa vaadittiin vaan opettelin extrat ja kirjoitin nekin vielä koepaperiin jos aihealue liippasi riittävän likeltä. Sitä kautta sainkin ehkä merkittävimmän kehun. Anatomian opettaja laittoi viestin wilman kautta. Kysyi, että olenko ikinä miettinyt lääkärin uraa. En ollut. Tai kyllä mä siitä olin haaveillut, mutta ihan salaa. Ei sellaista kehdannut ääneen sanoa, tiesin saavani naurut päälle. Mutta opettajan kommentti tuntu ihan superhyvältä, joku näki mussa jotain vähän enemmän ja se riitti palkinnoksi kaikesta siitä lukemisesta. Vaikka kyllä ne täyden pisteen kiitettävätkin ihan hymyilyttivät :]



keskiviikko 3. joulukuuta 2014

Omakoti uudistuu

Muutettiin tähän omakotitaloon kohta tarkalleen vuosi sitten. Asuimme Pohjois-Savossa ja uusi koulupaikka meinasi muuttoa etelämpään. Koti löytyi parin kuukauden etsinnän päätteeksi. Kävimme vain kolmen talon näytössä ennen "ostopäätöksen" tekemistä. Olisi kai pitänyt kartoittaa vaihtoehtoja enemmänkin, mutta molemmille tuli niin hyvä fiilis tästä talosta ettei siitä vaan päässyt yli. Talon on suunnitellut, kuten muutkin tässä tienoolla, suunnittelukilpailun voittanut arkkitehtiopiskelija ja toteutuksesta vastasivat ammattikoululaiset. Alla lueteltuna joitain ostopäätökseemme vaikuttaneita kriteerejä.

  • Riittävän iso piha
  • Iso ruokailutila
  • Avara olohuone
  • Mahdollisuus autotallille
  • Korkeat huoneet
  • Erikoinen pohjaratkaisu ja monta jännää yksityiskohtaa

Tietty miinuksiakin löytyy. Talo on vino joka suuntaansa. Puolison Bosch guigo ristilaseri jäi vähälle käytölle. Yritettiin mallata sen avulla tauluja seinille, mutta ne näyttivät olevan vinossa. Ei auttanut kuin laittaa ne silmämääräisesti mallaamalla. Suurimmat seinäpinnat on päällystetty lasikuitutapetilla. Valoisalla jos niitä alkaa pidempään tuijottelemaan, niin tulee kasari fiilis. Hämärällä/pimeällä asiaan taas ei kiinnitä mitään huomiota. Sisätiloja on rempattu hyvin vähän, keittiö on uusittu 2000 luvun puolella, mutta olisin sinnekin tehnyt erilaisia valintoja jos itse olisin saanut päättää. Suihkua vastapäätä on ennen ollut ovi suoraan keittiöön. Ovi on poistettu, mutta tilalle on muurattu hiomatonta lasitiiltä. Jännä ratkaisu, varsinkin kun lasitiili antaa näkymän suoraan ruokailutilaan. Siinä on sitten vieraiden mukava ruokailla kun isäntäväki käy pesulla.. Löysinpä myös olohuoneen kattolaudasta kengänjäljenkin :D No sitä ei ehkä miinukseksi lasketa, enemmänkin sympaattiseksi yksityiskohdaksi. Ainakin tällä talolla on tarina ja kerrottavaa.

Mutta en valita. Kaikkine puutteineen tämä on koti ja olemme tehneet siitä näköisemme. Huomenna alkaa sitten se iso kylpyhuoneen ja kodinhoitohuoneen remonttikin. Pari viikkoa meni eri firmoja kilpailuttaessa ja kas kummaa kannatti! Toki kuluja voi tässä remontin edetessä syntyä lisää, mutta alustavan arvion mukaan säästetään kyllä aika monta tuhatta euroa sillä ettei otettu työtä siltä ekalta remonttireiskalta.

Remontista tulee kokonaisvaltainen. Seinät, lattia, katto, lattialämmitys, kalusteet wc-pönttö ja valaistus menevät uusiksi. Sauna jää lattiaa ja oven listoja lukuunottamatta ennalleen. Muutos on todellakin kaivattu ja välttämätön. Lattiakaivon läheisyydestä pintamittaamalla ei kosteutta ole havaittu, mutta oletuksena on ettei laattojen alla ole vesieristystä ja kaadot kun ovat joistain kohdista aivan pielessä (vesi jää makaamaan) niin koneelliseen kuivatukseen joudutaan varautumaan. Asia on kuitenkin otettu jo remonttia suunnitellessa huomioon ja nyt vain toivomaan ettei näky olisi täysin lohduton kun laatttoja irroitellaan.


Tässä vielä kuva nykyisestä kompleksista. Väliseinä poistetaan kokonaan, ulko-oven vierestä 2,5m pituinen taso jonka alle tilat pyykinpesukonetta ja kuivausrumpua varten, tasoon upotettava kodinhoitohuoneen allas, uusi pönttö ja joku ihana sadevesisuihku tms. Värimaailmaa ollaan jo mallailtu ja päätöksiäkin tehty. Jotain huomioraitaa halutaan myös mukaan ettei tilasta tule liian planttu, raidan koko ja paikka on tosin vielä vähän hakusessa. Mut hyvä tästä tulee :]