Iltaputu

Tultiin pojun kanssa pitkästä aikaa äitini luo yökylään kun töistä osui pari peräkkäistä vapaata viikkoon. Iltapäivällä luppoajan iskiessä ruvettiin selaamaan valokuvia äidin koneelta. Ja niitähän riittää. Onneksi jotain helmiäkin. Nuori perhe muskarin ensimmäisen (ja toistaiseksi viimeisen) kevätjuhlan jälkeisissä tunnelmissa. Koulurakennus alkoi jo tyhjentyä ja me vielä jäimme tankkaamaan pojua välipalapuurolla, ihan varmuuden vuoksi. Tuolloin vielä tunninkin reissulle pakattiin mukaan miljoona rättiä, vaippaa, pulloon pumpattua maitoa jne. Nykyään rätti ja vaihtovaippa riittää. Ihmettelin pari vuotta sitten kun ystävä sanoi samaa, rätillä pärjää jo pitkälle. Kuulosti ihan utopistiselta silloin tuoreen äidin korvaan. Ai miten niin lapsi pärjää ilman kaikkea sitä tavara- ja rättimäärää?? Näköjään pärjää.

Pojun kielellinen kehitys on jo sen verran pitkällä, että hänen kanssaan voi käydä jopa pientä keskustelua. Yleensä me juttelemme moottoroiduista ajoneuvoista. Mutta paremman puutteessa eläimet ja muutkin keskustelunaiheet kelpaavat. Poju osaa jo yhdistellä sanoista lyhyitä lauseita ja auton pärrääminen kuulostaa jo aika monipuoliselta. Prum prumin rinnalle on tullut wrooooom wroooom ja muut rouheat soundit. Aikaisemmat hassunhauskat ja sydäntä lämmittävän suloiset pojun omat sanat ovat korjaantuneet kieliopillisesti ymmärrettävemmiksi, esim bubbi.Tosin kakaija, kumona ja putu rikastuttavat edelleen arkea. Arvaatko mitä nuo edellämainitut tarkoittavat?

Töissä menee ihan ookoosti. Työvuorot menevät melko nopeasti ja työtehtävät ovat lääkehoitoa lukuunottamatta selkeitä. Lääkkeenjakolupaa minulla ei vielä ole ja olen jokaisella aterialla melko riippuvainen työparistani. Sairaanhoitajalle mulle on mahdollista näyttää lääkkeenjakoa, dosettiin jakoa ym, mutta saa nähdä miten sellaista ennätän kun tuntuu, että aika loppuu kesken. Eka työviikko meni hujauksessa enkä mä meinannu ite pysyä menossa mukana. Työkuviota sekoittaa entisestään se, että mun vuorot on vähän pyllystä. Koko kuukausi mennään yhtä yövuoroa lukuunottamatta ilta-aamu-ilta-aamu-ilta-aamu rytmillä yhtä yövuoroa lukuunottamatta. Ymmärrän kyllä, kuukauden vuoroja on ehkä hankalampi saada rimmaamaan nätimmin ja kyllä tää tästä lutviutuu. Saatan vaan olla tän rupeaman jälkeen vähän enempi tutkalla kuin yleensä.

Koulujutut meni ihan ok, mutta ohi ne ei kyllä valitettavasti ollu. Yhdestä tentistä tuli hylky, koomisesti juuri siitä Muistisairaan kohtaaminen- tentistä. LOL. Elämä nauraa mulle taas päin naamaa, mutta ei se mitään, mä hoidin lääkehoidosta nelosen ja ravitsemuksesta vitosen. Ulkoa opetteleminen kantaa jonkin matkaa, saa nähdä miten se taktiikka palvelee opintojen edetessä. Odotan kyllä jo hartaasti heinäkuun toista viikkoa. Siitä lähtien mulla on pääsääntöisesti lomaa elokuun puoleen väliin asti. Tosin ehdin jo lupautua yhden la-vuoron keikkailemaan töissä. Kun malttaisi olla ottamatta enempiä töitä. Siitä on vaan niin pitkä aika kun olen tienannut omaa rahaa ja nyt kun siihen olisi mahdollisuus, niin kieltäytyminen tekee tiukkaa. Tietty taustalla on myös se, että en osaa sanoa ei. Pojun varjolla sentään sain heinäkuun melkein kokonaan vapaaksi, päiväkoti kun sulkee ovensa silloin. Mun, ja tietty pojunkin onneksi.

Huonojakin uutisia. Ratsastuskoulu muuttaa aika kauas nykyisestä sijainnista. Ajokilometrejä uuteen paikkaan tulisi 45 ja se on aivan liikaa. Varsinkin kun osan matkasta joutuisi ajamaan ruuhkaväyliä. Muutenhan mä olisin sen ratsastustunnin voinut liittää koulupäivän yhteyteen, mutta mä olen yleensä se joka hakee pojun hoidosta. Puolison työt saattaa venyä ja paukkua ja on turvallisinta että mä vastaan kotiinhakemisista. Mä olen jo jonkinlaista suruaikaa viettänyt. Tuntu ihan älyttömän pahalta, mä niin tykkäsin siitä paikasta, niistä ihmisistä ja tietenkin hevosista. Tässä kuitenkin sopivasti oma talli jäi kesälomille joten rupesin selaamaan sopivan etäisyyden päässä olevia vaihtoehtoja. Torstaina menen iltatunnille sille tallille missä vuosi sitten kävin ihan ekaksi yksityistunnilla kokeilemassa ratsastamista. Siellä oli se ihana vanha suokkiruuna Milto. Kai mä tästä toivun ja elättelen toivoa ettei siitä nykyisestä tallista tarvitse kokonaan luopua vaan voisin silloin tällöin änkeä vaikka edes kesäkursseille.

Poju nukahti jo ihanan lämpimään pesäänsä, mä kömmin perässä. Iltaputuja sullekin!

Rhubarb

Mä kävin pari päivää sitten pitkästä aikaa takapihalla ja jäin tuijottamaan haavi auki meidän raparperi pensasta. Viime vuoden sato oli sellainen ihan mukava, keräsin useamman reilun kokoisen varren ja sain parin piiraan lisäksi purkillisen pakkaseenkin. Nyt mulla meinas ihan ongelmaa pukata tämän kesän sadosta.

Varsia kasvoi läjäpäin ja suurimmat olivat ranteen paksuisia. Keräsin isoimmat pois ja spektaakkelia ihmettelemään tulleelle naapurille lahjoitin suoraan pari paksuinta vartta. Ne "pienemmät" saivat vielä jäädä odottamaan seuraavia vapaapäiviä.

Siinä mää sitten tuijotin maassa lojuvia varsia. Kävin vielä toisen puolen naapurille näyttämässä ja kysymässä, että kannattaakohan näistä enää mitään tehdä kun niin isoiksi ehtivät kasvaa. Naapuri oli sitä mieltä, että hyviä on vielä ja vinkkasi että oli jonkun kaverin tekemään raparperimehua maistanut. Mä pyörittelin siinä silmiäni ja keräsin varret sisälle keittiön tasolle lojumaan päiväksi. 

Vähän aikaa googletettuani löysin blogin ja siitä mukavan helpon ohjeen. Tarkka ohje osoitteesta ida365 . Käytin viiden litran kattilaa jonka pohjalle nakkasin silmämääräisen litran pilkottua raparperia, 4,7dl sokeria, yhden sitruunan kuoren sekä mehun ja päälle kaadoin reilu neljä litraa kiehuvaa vettä. Seos sai iltavuoron ansiosta jäähtyä rauhassa myöhään iltaan.

Se oli mukava silloin illalla väsyneenä huomata, että jaa juu mulla on melki viis litraa limua käsissä ja ei yhtään puhdasta tai korkillista pulloa johon änkeä talteen. Ratkaisin asian kaatamalla mehut pariin kannuun ja lykkäsin jääkaappiin. Pari päiväähän tuon pitäisi viileässä säilyä, mutta aika kiire tulee omalla porukalla litkiä pois. Hups.

Ongelmathan ei tietenkään loppuneet siihen. Tehtyyn mehuun kului vain neljäsosa raparperin varsista joten tänään työpäivän päätteeksi keittelin uuden viiden litran satsin mehua jäähtymään, pilkoin pari reilua purkillista pakkaseen ja leipaisin raparperikukon iltapalaksi (ohje osoitteesta kokitjapotit ). Eiköhän nää raparperit hetkeksi taas riitä. Ja ainiin, huomenna kaadan uuden mehusatsin pakasterasioihin ja laitan pakkaseen odottamaan pojun elokuisia synttäreitä :]

P.S. Mehuohjeessa neuvotaan laittamaan 400g sokeria. Kokeilin ekaan satsiin ja tuli kyllä aivan liika makiaa. Nyt toiseen satsiin laitoin silmämääräisesti reilu kolme dl ja luulen, että sillä tulee sopivan kirpakkaa. Toki tää makeakin versio napsaa ihan mukavasti kun planttaa sitruunavissyllä!

Huh sentään!

Tänään (toivon mukaan) oli kevään viimeinen koulupäivä ja samalla viimeiset (kolme yök!) tenttiä. Päätä särkee ja olo epätodellinen, kuukaudet on valunu sormien läpi ja mä en vielä täysillä hahmota sitä mitä mä olen oppinut tai mitä mun odotetaan osaavan syksyllä kun palaan takaisin kouluun, mutta who cares. Nyt alko loma ja kaikenlainen säpinä sitä myöten. Tuun kertomaan ja avautumaan lisää heti kun päänsärky hellittää ja loma potkaisee luihin ja ytimiin asti.

Ei mulla muuta :]

Perhe on parasta!

Ei se mennyt ihan nappiin eikä tuntunut niin hyvältä, pahaksikin äityi. Olot ja mielentilat siis. Ja koulu ja arki. Terveydestä puhumattakaan. Huolta on ollut liikaa.

Reumapolilla on tutkittu ja lisää verikokeita määrätty. Tuloksia odotellessa. Sydämen lisälyönnit lisääntyneet. Hartiat menivät niin jumiin, että öisin on nukuttu relaxanttien ja särkylääkkeiden turvin. Sitten tuntui kuinka koko maailma kaatui taas niskaan ja tuntui etten hetkeen saa henkeä. Kuukausittainen välikuolema taas koettu ja selätetty.

Nollauksen jälkeen perhe tuntui ja näytti vieläkin paremmalta. Mä olen elossa ja onnellinen siitä miten rakkaita ja arvokkaita ihmisiä mun ympärillä on. Pojun kanssa ollaan halailtu tavallista enemmän, Hertan kanssa ulkoiltu tavallista enemmän ja puolison kanssa naurettu tavallista enemmän.

Pelkojen kohtaaminen antaa loppujen lopuksi paljon vaikka hetken se ottaa kaiken. Reumalääkärin vastaanotolla tuntui kuin lattia olisi hetkeksi vedetty pois jalkojen alta. Ei siksi että minusta olisi löytynyt jotain vikaa vaan siksi, että lääkäri otti puheeksi lapsuudenaikaiset tutkimukset joista minulla ei ollut tähän asti muuta käsitystä kuin hämärät muistikuvat. Menin hämilleni kun lääkäri selasi vanhoja papereitani ja totesi, että vuonna -94 minulla epäiltiin Crohnin tautia ja siksi olin tutkittavana. Sopersin etten tiennyt sellaisesta, että isäpuoli ei kertonut. Ihan kuin olisin taas ollut pikkulapsi ja selvittänyt jollekin aikuiselle ettei se ollut minun vika vaan jonkun toisen. Tutkimuksen ja röntgenin jälkeen marssin infoon ja tilasin kaikki epikriisit itselleni.

Puoliso on jo psyykannut minua epikriisien lukemista varten. Hän teroitti pointteja siitä, että tekstit pohjautuvat luultavasti pitkälti isäpuoleni kertomaan ja lääkärit ovat tehneet johtopäätöksiä hänen tietoihinsa perustuen. En tiedä mitä odotan löytäväni niistä papereista. Luultavasti pelkään mutta samalla haen todistusaineistoa sille mitä olen lapsuudessa kokenut. Jotain mustaa valkoisella värillisten muistikuvien rinnalle.

Mulla on kuitenkin ihan hyvä fiilis tästä. Pääsen tutkimaan jotain sellasta mitä olen miettinyt jo pitkään ja jos mitään kummallista ei löydy, niin voin sen asian tiimoilta ainakin huokaista helpotuksesta!

Olen ehkä ottanut nyt vähän liiankin rennosti viimeisen viikonlopun ja tämän alkuviikon. Huomenna on ne lääkehoidon ja laskujen uusintakokeet enkä ole lukenut tai laskenut ollenkaan pariin viikkoon. Viime viikon romahdus pakotti pysähtymään. Nauttimaan edes hetken kallisarvoisista arkisistakin hetkistä ja pitämään huolet ja murheet kaukana. Mä tarvitsin tätä lepoa kipeästi.

En tiedä miten näiden kurssien kanssa oikeasti käy. Mutta huomisia tenttejä on turha enää murehtia. En tule pääsemään niistä läpi, toukokuun lopulla on toinen uusintakoe ja ilmeisesti kesäkuun lopulla järjestetään meille terveydenhuollon opiskelijoille ylimääräinen uusintakoe jossa on mahdollista yrittää uusia kaikkia 0 tuloksen tenttejä. Mahtavaa! Tää tuli kuin tilauksesta.

Vappupäivänä nautittiin sateettomasta mutta tuulisesta kelistä Tampereen Tallipihalla. Kurvasimme paikalle heti kympiksi kun mesta aukesi. Silti porukkaa oli kuin pipoa, ei siinä mitään, nostatti vapputunnelmaa. Ihmeteltiin suomen pienhevosta ja pienen pientä ponia. Rakastuin! Sitten kierrettiin ristiin rastiin ja päädyttiin viereiseen puistoon leikkimään. Pojun unien aikana kurvattiin takaisin kotikuntaan vappulounaalle paikalliseen raflaan. Maistui hyvin ja minunkin ruokavalioon sopivaa sapuskaa oli riittävästi tarjolla.

Sunnuntai aamu meni myös ulkoillessa luontopolulla. Olin ihan mielettömän hyvällä tuulella ja pojun edesottamuksia oli hauska seurata. Kukkia olisi ollut ihana kerätä, koiraa olisi ihana taluttaa, vedessä olisi mahtavaa kahlata ja niin edelleen. Onneksi luontoreittimme "päätepiste" ennen kotimatkaa oli viihtyisä leikkipuisto. Vähän jännitti ja tuntui kurjalta jättää Hertta puiston kaltereiden ulkopuolelle, puistossa oli muitakin perheitä ja Hertalla on ollut taipumusta haukkua ja ulista jäädessään "ulkopuoliseksi". Jostain syystä tällä kertaa se kuitenkin odotti kiltisti ja rauhassa. 

Pari päivää Tampereen keskustassa pyörineenä alan arvostaa enemmän ja enemmän pienen paikkakunnan etuja. Minua selvästi ahdistaa autoilu kaupungissa, pitkät etäisyydet ja väenpaljous. Ihmiset ovat toisilleen massaa ja harvemmin näkee ystävällisiä kasvoja. Ehkä mä olen sittenkin pikkukaupungin tai tällaisen vireän maalaiskunnan tyttöjä vaikka muuta olen itselleni yrittänyt uskotella.

Toki mä sunnuntaina uskottelin itselleni myös sitä, että huominen koe olisi selätettävissä kunnialla. Tein makoisan maitokahvin ja keräsin lautaselle sokerikanelikorppuja sievän pinon. Asettelin itseni mukavasti sohvalle lääkehoidon kirjan kanssa ja luin ensimmäisen lauseen. Sitten siemailin kahvia, söin korppuja jne.. Sitten korput ja kahvi loppuivat. Kirjassa olin edelleen samalla sivulla. Laitoin kirjan kiinni ja siirryin muihin puuhiin. Tää hetki ei nyt ollut otollinen :D

Sunnuntai iltapäivästä sain idean lähteä jonkun matkan päässä sijaitsevalle strutsifarmille. Paikka oli tosi sympaattinen ja mielenkiintoinen. Poju oli ihan ihmeissään. Pihalla nökötti traktori!!! Kanat olivat jänniä. Hevonen oli supersöpö ja pienet puput valloittavan uteliaita. Poju melkein ennätti antaa toiselle kuonopusun häkin läpi. 

Farmilta löytyi myös tosiaan niitä strutseja. Isoja pelottavia tirppoja! Siellä ne kiertelivät aidan reunustaa ja zoomailivat meitä. Puoliso luki ääneen strutseja koskevaa infopakettia ja viimeistään siinä vaiheessa kun mainittiin siitä että strutsit kävelevät n. 20 metrin matkan teurastettavaksi, minun mielialani laski. Eikö ne vaan voisi elää pitkään ja kuolla vanhuuteen niinkuin me ihmisetkin?

Kahvion kylmähyllyn strutsin munat sekä seinällä roikkuva Highlandin pää kylmäsi. Ostamamme munkki oli kuitenkin maidoton ja munaton. Erikoista! Kaikenkaikkiaan kokemus oli kuitenkin positiivinen. Lapsonen oli suorastaan ihastunut pupuista ja olisi varmasti halunnut halata ne rikkipuhki. Minä taas sain silitellä hevosta ja tehdä jotain hauskaa tän mun pöhkön laumani kanssa :]

Pari pientä (isoa) arkistakin asiaa on saatu selvitettyä. Käytössäni on ollut jo useamman kuukauden puolison äidin auto ja vihdoin tulevana viikonloppuna saamme palauttaa sen takaisin omistajalleen. Elättelin vielä tammikuussa toivoa siitä, että voisin kulkea bussilla mutta aika kaukaiseksi haaveeksi jäi kun yhteydet ovat suoraan sanottuna surkeat. Pojun hoitopäivät venyisivät 9-10 tunnin pituisiksi pahimmillaan julkisilla liikkuen joten tänään puoliso sai vihdoin kotiutettua meidän kakkosauton jes. Ja museoruppana saa tulevana viikonloppuna uuden omistajan. Eli autosotku alkaa selvitä ja nyt vain toivotaan, ettei nämä käyttöön jäävät yksilöt tuottaisi ylimääräisiä huoltokuluja. Autoista kun ei ikinä voi tietää..

Seuraavaksi sitten pähkäillään aidan suunnittelua, kattoremonttia ja monenmoista muuta :]

Ihaninta arkea

Iltapalasmoothie isin sylissä. Formulat ruudulla. Hyvä Kimi!

Smoothiessa luonnonjogurttia, tuoretta mangoa, banaania ja viinirypäleitä.

Pupu pupun vasulappuun väritettäväksi. 

Aika sulppa pupu ja mahtava väritys! 

Mitä mieltä olette porkkanasta jonka poju pupulle piirsi? 

Ihan sattumankauppaa, mutta hauska sellainen :]

Ulkona tapahtuu ihmettä ja kummaa.

Ohi ajaa autoja, traktoreita, kuorma-autoja, rekkoja jne.

Aita tulee tarpeeseen..

Piirtelyhommia isin kanssa. On opeteltu piirtämään

lähinnä autoja. Poju pyytää piirtämään autolle renkaat

ja hän hoitaa loput itse.

Uusi kylpyhuoneen lattia on saanut vakituisen käyttäjän.

Lattialämmitys on ihana ja pallo aina menossa mukana!

Viereisen koulun laajennusremonttia ihmettelemässä.

Piha vilisee valtavia työkoneita ja mahdotonta kilkettä ja kalketta.

Aarreaitta!

Aamupalasmoothie :]

Jogurttia, hunajamelonia, banaania sekä mangoa.

Katkeran kapea tie

Kesän ratsastuskursseille ilmoittauduttu. Kesäkuussa iltapäivä hevosenkäsittelytaitoja hioessa ja elokuussa taas estekurssille. En malta odottaa! Pari maastoreissuakin tulee varmasti pyörähdettyä, mutta niitä katselen vasta sitten lähempänä. Ratsastuksessa nyt muuten ei ole mitään mullistavaa tapahtunut. Poneilla hepsuttelen menemään, vain pari kertaa päässyt hevosen selkään. Aluksi se vähän harmitti, mutta nyt en uhraa asialle ajatusta. Kyllä niiden ponienkin ohjaaminen välillä ihan työstä käy. Mitään ehdotonta suosikkia minulla ei tallin hevosista ole, mutta yksi hauska tapaus tallilta löytyy. Iso suomenhevonen jonka pää on ihan hervottoman kokoinen, harja kasvaa ihan eriskummallisesti eri suuntiin muodostaen heti korvien taakse punkkaripystyletin ja otsalle muhkean pöyhkön. Ja aina kun tämän tyypin karsinan ohi kävelee, se tulee heti moikkaamaan ja nupeltaa ylähuulellaan takkia, hanskaa, mitä vaan mitä turvan ulottuville asetetaan. Ihanan ennakkoluuloton ja sympaattinen olento. 

Pienenä minulla ei saanut olla lemmikkejä. Eläimiin ei saanut koskea ja missään nimessä niitä ei saanut omistaa. Tuskin eettisistä syistä, isäpuoli ei vain sietänyt niitä. En muista hänen koskaan puhuneen mitään hyvää eläimistä. Pari kertaa hyvin häiriintyneitä asioita kertoi, mutta jätän ne tässä mainitsematta. Jostain syystä minä en kuitenkaan pahemmin eläimiä pelännyt. Naapurin koira kerran puolustusrefleksinä kun yritin kävelle sen ohitse ovelle niin puraisi rintaan. Se kyllä teki kipeää ja pienet jäljet jäi, mutta en juurikaan puhunut asiasta kotona. Isäpuoli oli kuullut kiljahdukseni, mutta luullut sen liittyvän johonkin leikkiin. Yllättävää kyllä, vaikka hän oli sairaalloisen "suojelevainen" minua kohtaan, en kuitenkaan saanut osakseni sympatiaa jos minuun sattui. Tai en muista että minua olisi lohdutettu.

On käynyt jo pariin otteeseen mielessä tilata Taysiltä vanhat epikriisini. Olin alakouluikäisenä epämääräisten vatsavaivojen takia hoidettavana ja tutkittavana. Muistan miten junalla mentiin Tampereelle. Taisi olla kesä, koska vaunussa oli kuuma. Matkaeväinä söimme äidin tekemiä kevätrullia. Taysillä majoituin isoon viiden lapsen huoneeseen. Muistan olleeni vanhin koko porukasta ja iltaisin kun muut olivat nukahtaneet sain katsoa videoita äänettömällä. Katsoin Who framed Roger Rabbit elokuvan. Se jäi pitkäksi aikaa mieleen. Tutkimuksista on erinäisiä muistikuvia. Kolonoskopia on aika epämukavaa. Niin epämukavaa, että toisen kerran se piti tehdä anestesiassa. Se miksi kaipailen epikriisejä on että haluan tietää löytyikö mitään selitystä mahaoireilleni. Tai jotain mistä saisin otetta. Tuskin ne paperit mitään mullistavaa tietoa toisi, mutta kyllä olen paljon miettinyt sitä että johtuivatko oireeni siitä mitä taustalla tapahtui. Sattuiko mahaan koska mulla oli paha olo enkä osannut kanavoida tunteita muulla tavalla. 

Nämä on tällaisia hyvin irrallisia ja kelluvia asioita. En itse tahdo saada niistä otetta. On ihmisiä joiden kanssa haluaisin keskustella, mutta he ovat jo niin etäällä minusta että pelkään tulevani torjutuksi jos otan asioita heidän kanssaan puheeksi. Mun mieli on kuin tää meidän koti. Päältä sievä ja ihan toimiva, mutta vähän väliä silmiini osuu jotain huolestuttavaa. Ja pelkään, että kohta talo romahtaa enkä selviä sieltä alta pois. Kun asioita miettii liikaa, niistä tulee sietämättömiä. Mutta ei tämä pelkästään pahoja asioita elämään tuo. Nyt kun en terapian kautta tongi asioita liian syvältä, olen etääntynyt siltä "herkimmältä" alueelta. En säpsähdä mainoksia tai pimeää niin herkästi. Unimaailmassani on myös mullistavia asioita tekeillä.

Viime yönä muutimme isoon, hyvin isoon taloon. Huoneita oli paljon enkä täysin päässyt perille siitä missä mikäkin huone sijaitsi. Sen kuitenkin aistin ja näin että talossa oli paljon pelottavia asioita, ihan haamujakin. Meidän makuuhuoneessamme oli iso avoin kylpyhuone. Suihku sijaitsi korkealla korokkeella avoimessa tilassa. Ei kaiteita ympärillä. Näin kuinka joku vaalea mies oli suihkussa alasti. Tiesin, että hän oli haamu. Tiesin myös miten hän oli kuollut. Sillä seuraavaksi hän käveli alasti suihkutasanteen reunalle ja tiputtautui alas. Unessa pyöri myös paljon muuta pelottavaa. Aika usein yhdistän näihin unieni taloihin ullakoita ja niissä piilee se tosi tosi paha. Jotain mitä en näe, mutta se on siellä. Ullakkopaha liittyy lapsuuteen. Ensimmäisessä suomen kodissa oli pitkät matalat ullakkokäytävät. Pimeitä kosteita ja pelottavia. Isäpuolen huoneessa oli omansa. Hänen huoneessaan ei muutenkaan saanut olla, mutta en muista ikinä uskaltaneeni sen huoneen yhteydessä olevaan ullakkovarastoon. Se miksi tämä nyt on mullistavaa liittyy siihen, että viime yön uneeni ei liittynyt pelkoa. En jähmettynyt enkä pyrkinyt unesta ulos. Yritin enemmänkin luoda asioille merkityksiä ja tuntui jopa siltä, että tietoisesti palasin siihen taloon vaikka heräilin välissä.

En pistäisi vastaan vaikka näitä unia ei tarvisi ikinä enää nähdä, mutta pientä helpotusta se tuo kun kaikkea ei tarvitse jatkuvasti pelätä. Nyt odotan sitä, että isäpuoli kehtaisi ottaa minuun yhteyttä ja saisin haukkua hänet pystyyn. Face to face. Ja sanoisin miten säälittävä ja kuvottava olento hän on ja toivoisin ääneen etten ikinä halua hänen löytävän onnea. Mistään. Ikinä. Ja näin minusta tuli se tarinan pahis. Katkeruus kyllä syö ihmistä.

Elämänmakuisia värejä

Koska elämässä, varsinkin näin kevään murroksella kun kaikki on vielä haaleaa tai väritöntä talven jäljiltä niin tussit ja pojun kanssa piirtäminen kyllä tuo sitä väriä senkin edestä. Väriä löytyy paperilta, navasta, naamasta, käsistä, pöytäliinasta, vaatteista. Varmaan jostain seinästä, lattiasta ja koirastakin, en ole vielä vain bongannut. Kynäpaketin kyljessä luki, että vesipestävä kankaista. Iholta ei vaan näemmä ihan het ekalla pesulla liukene.. Pojulla olkoon siis vielä hetken koko mahan yli kulkeva violetti viiva :]

Värit ovat olleet kateissa kyllä hetkittäin muualtakin kuin luonnosta. Lääkehoidon ja lääkelaskujen tenteistä hylsyt. Olin kyllä lukenut, mutta opettajan pisteytys ilmeisesti niin tiukka ettei luokaltamme päässyt kuin yksi henkilö tentistä läpi ja hänenkin arvosanansa apea 1. Lääkelaskuissa taas ihan itse mokasin, viimeisen laskun arvot olin laittanut väärin päin kaavaan. Ja niinkun minä yritin ennen tenttiä tavata miten se kääntäen verrannolla laskeminen tehdään. Anatomiassa sentään vähän tuulta purjeissa, mutta tämän päivän osakoe kyllä sai hampaat tutisemaan suussa. Hetken jo mietin, että noinkohan olen oikealla alalla. No kyllä mä olen, tää nyt on vaan tällasta hetkellistä hapatusta ja oman osaamisen mollaamista. Joskus ei vaan kulje ja tämä mummopyörä tavallista kankeammin niin ylä- kuin alamäessäkin.

Mutta ihan joka päivä ei kuulkaa ole mennyt sohvan pohjalla kangistellen. Mä olen käynyt tässä parin viikon aikana monta kertaa lenkillä ja pyörähdinpäs moneen vuoteen 5 kilsan hölkän yhtä soittoa. Koska olen tällainen suorittaja, niin vasta tämä lenkki tuntui saavutukselta. Ei ne edelliset joissa oikeasti saavutusta oli jo se lenkkivaatteiden päälle pukeminen, vaan tämä mitä pystyi mittaamaan joillain määrillä, numeroilla, mustana valkoisella. Sunnuntaina lähdin vielä kaiken lisäksi puolison ja tämän sisarusten kanssa kuntosalille katsomaan miltä ne nykyään näyttää. Oli maastavetoa, vatsoja, penkkipunnerrusta yms. Jalat on niin kipeänä, että käveleminen sattuu. Mutta ah mikä kipu!

Oikeasti mä olen aika väsynyt ja monet maailman surut ja murheet vaikuttavat muhun suuren painolastin lailla. Olen huolissani siitä saako poikani elää suomessa kokematta syrjintää rotuun tai muihin ominaisuuksiin liittyen. Olen huolissani omasta terveydestäni. Sydämen lisälyönneistä on tullut kuukauden aikana arkipäivää. Ilmeisen selvästi ne johtuvat stressistä ja ovat vaarattomia, mutta kaikki sellainen ylimääräinen on inhottavaa ja mietityttää. Hiukset ovat huonossa kunnossa. En varmaankaan syö tarpeeksi monipuolisesti ja lisäravinteet unohdan päivittäin. Väsyttää, hemppa matala, verenpaine matala ja kello käy. Facebook ja somepaska kyllästyttää, ihmiset jotka sanovat päin naamaa että kylläpä olis kiva nähdä ja tehdä jotain ja sitten eivät edes vastaa kun ehdottaa tekemistä. 

Koska mulla on taas kiire nukkumaan ja suorittamaan huomista päivää, niin kirjoitukseni ei ole ollut kovin looginen tai loppuun asti mietitty. Mutta mun oli pakko päästä purkamaan pienesti ajatuksia ja näyttämään teille nämä kuvat. Kaikki esittävä taide on minun aikaansaannosta, mutta mitäpä sanotte värityksestä? Eikö olekin upeita värejä ja kaaria, taidokkaita kohta melkein kaksi vuotiaan näkemyksiä omasta osaamisestaan. Poju pitää kynää kädessä "oikeaoppisesti", osaa oman nimensä ja tekee tarpeensa jo melkeinpä suurimmaksi osaksi pottaan, vaikka vaippoja pidetäänkin hoitopäivän ajan sekä öisin. Olen suunnattoman ylpeä pienestä ihmisestäni! :]

Väsyttää

Väsyttää, väsyttää, VÄSYTTÄÄ!!!

Nyt nimittäin mennään minuuttiaikataululla.

6:09 herätyskello soi. Siitä lähtien kun ruvettiin seurustelemaan omaksuin puolisoni hassun tavan laittaa herätys aina minuuttia vaille tai jälkeen, ei koskaan tasan. En tiedä miksi hän näin tekee, mutta siitä on tullut koko perheen tapa.

6:30 viimeistään ylös sängystä. Yleensä tässä vaiheessa myös poju on jo pompannut pystyyn ja ihastuksissaan osoittaa Herttaa tai peiliä tai lattialla lojuvia kirjoja tai puhelinta. Jos hyvin käy, on herätyskellona toimiva puhelin saatu piiloon patjan tai peiton alle ennen pojun heräämistä. Joskus ei käy niin hyvin ja tyyppi haluaa heti pelata puhelimella. On ikävää aloittaa aamu pienen mielipahasta itkevän lapsen kanssa. Ei rauhallista käynnistymistä aamuun vaan täysillä heti ekoilta minuuteilta harhauttamassa ja lohduttamassa.

7:00 vessareissun ja pukemisen jälkeen syödään kevyt aamupala. Pojulle lasillinen maitoa ja talk-muruja, minulle ja puolisolle kahvia ja jotain aamupalaa. Mitä nyt pöydällä sattuu lojumaan. Seuraavaksi siivotaan pojun pöydälle kaatamat maidot. Tuppaa nykyään olemaan enemmän leikki kuin vahinko. Siivotaan kuitenkin vähin äänin sotkut pois ja toivotaan, että vaatteet säilyivät kuivina. Jos ei niin vaatetus uusiksi.

7:10 kasaan sohvalle pojun ulkovaatteet ja pukineet valmiiksi. Samalla puoliso on käyttänyt Hertan pihalla ja antanut tälle aamupalan. Jos hyvin käy, niin palloakin ehditään pari kertaa heittämään. Tarkistan koululaukkuni sisällön, turha painolasti pois ja tarpeellinen sisään. Hedelmiä mukaan jos mahdollista + vesipullo/termari. Särkylääkkeet ja silmätipat kuuluvat nykyään vakiokalusteisiin. Päätä särkee luvattoman usein.

7:20 täys tohina päällä ja hyvässä lykyssä pojulla ulkovaatteet päällä ja kengät jalassa. Laukut eteiseen valmiiksi ja itselle takki päälle. Laukut olalle ja pojun kanssa pihalle. Seuraava vaihe menee taas taktikoidessa. Pyrimme laittamaan pihalelut omille paikoilleen, pois näkyviltä, mutta aina sitä ei muista ja kun pitäisi olla aikataululla menossa autolle niin ylimääräiset pysähdykset ja mielipahan itkut kiristävät hampaita. Ohjaan siis hyvin määrätietoisesti pojun autolle ja pidän huolen siitä ettei hän pääse karkaamaan puolta metriä kauemmaksi minusta. Parina aamuna viereisen koulun laajennustyömaa on pelastanut pihalelu-itkuilta. Huikkaan tyypille, että ajetaan työmaan ohi niin mielenkiinto herää sen verran, että hänet saa vaivatta kiinni turvaistuimeen ja vöihin. Eikun menoksi!

7:30 päiväkodilla ulkovaatteiden riisuminen ja sisätossut jalkaan. Käsien pesu ja pojun saattaminen hoitotädin luo. Olen tilanteessa nopea, sillä pojulle on helpompaa että poistun päiväkodilta nopeasti vaikka enää ei hoitoon jääminen itketäkään. Nyt jo sentään hänelle voi vilkuttaa ovelta ja sanoa heipat.

7:40 autossa matkalla kouluun, tai koulun lähelle kadulle jossa ilmainen pysäköinti. Radiosta kuuluu Suomipopin Aamulypsy ja matka taittuu hyvällä mielellä. Tähän mennessä olen jo aika hyvin hereillä. Auton parkkeeraamisen jälkeen kävelen n. kilometrin matkan koululle, heitän ulkovaatteet lokeroon ja etsin luokan ja opiskelukaverit. Hyvällä tuurilla koulu loppuu kahdelta, yleensä kuitenkin viimeistään 15:45. Tosin nyt kun teen opintojani hieman nopeutetusti, osa orientoivan harjoittelun tunneista osuu iltapäivään/iltaan. Kuten eilen. Koulussa istuttiin 10:15 - 19:15 välinen aika. Onneksi näitä pitkiä päiviä on harvemmin.

19:30 autossa matkalla kotiin. Väsynyt, mutta onnellinen.

19:50 poju ja puoliso ovella vastassa. Puolisolla oli eilen synttärit ja koska en ehtinyt aamulla häntä mitenkään muistaa, kävin kotimatkalla Valintatalossa ostamassa berliinin munkin, kimpun tulppaaneja sekä euron arvan. Kotipihalla askartelin munkkiin kynttilän pystyyn ja sytytin. Poju ja puoliso sitten ihmettelivät kun kävelin munkkikynttilä kädessä sisälle ja laulaa luikautin onnea-laulut päälle. Halattiin tuulikaapissa. Tuntui hyvältä tulla kotiin.

20:00 vein pojun nukkumaan. Nykyään hän taas nukahtaa ihan mukavasti omaan sänkyyn ilman sen ihmeempiä poppaskonsteja. Helpottaa omaa iltaa huomattavasti. Nukutuksen jälkeen iltapa lautaselle ja matikan laskujen kanssa sohvalle pänttäämään. Onneksi puoliso istui sohvan reunalle auttamaan.

22:30 iltapesulle puolison käskystä. En epäröinyt hetkeäkään vaan ojensin itseni ja nousin sohvalta. Koulujutut kasaan ja suoraan laukkuun ettei unohdu kotiin seuraavana päivänä. Tiskit keittiön pöydälle, hampaiden pesu ja yöpuku päälle. Oman peiton pöyhiminen ojennukseen, pikainen tsekkaus, että ovet lukossa ja pojulla peitto päällä  sitten sukellus oman peiton alle. Väsyttää niin pirusti, että tiedän jo valmiiksi yön menevän levottomasti. Niin hullulta kuin se kuulostaakin..

6:09 ja kaikki alusta..

Kesän suunnitelmat selvillä

Niin kuin aika usein, tämäkin viikko on ollut yhtä ala ja ylämäkeä. Koko komeus on hioutunut huippuunsä tässä viikonloppua kohden mentäessä ja nyt en tarkoita tätä suinkaan pelkästään negatiivisessa mielessä.

Pojulle iski viime viikonloppuna flunssa ja pari yötä meni kuumeillessa. Pientä räkäistä halailijaa ja suukottelijaa on vaikea vastustaa ja itse aloitin sairastamisen tuossa alkuviikosta. Siihen mennessä kun poju oli taas oma pirteä itsensä, minä itkunsekaisin fiiliksin istuin opiskelijaterveydenhuollon päivystyksessä ja jonotin ilman ajanvarausta terveydenhoitajan vastaanotolle. Pikanieluviljely oli negatiivinen ja epäiltiin kurkunpääntulehdusta. Puoliso taas tuumi, että tämä saattaa olla nyt influenssaa. Rokotehan tuli otettua tuossa marraskuussa pojun neuvolareissun yhteydessä ja varmaan vastaisuudessakin sen otan koska tulen työskentelemään terveydenhuoltoalalla ihmisten keskuudessa joilla oma kehon puolustuskyky on heikentynyt. Mutta kuten taas huomaan, kipeänä ollaan. Ja minä kun sairastan, niin sairastan yleensä aika huolellisen kipeästi. 

Alahengitystiet on tulessa. Syöminen ei ole ongelma, mutta yskiminen sattuu ihan julmetusti ja hetken joutuu aina keräilemään itseään rykimisen jäljiltä. Kuume on pahimmillaan ollut siellä 39 asteen pinnassa ja eilen kun vaille viisi lähdin kävelemaan koululta autolle vajaata parin kilsan matkaa, niin mietin että selviänköhän edes autolle asti. Autolle raahustettuani soitin heti puolisolle ja itkin puhelimeen. Sopersin ja itkin, että olen tosi tosi kipeä ja särkylääke ei ole auttanut vaikka tunti sitten sen otin jne. Hän pyysi tulemaan kotiin ja kun suljin puhelun, tunsin kuinka samaan aikaan särkylääke potkaisi sisään ja lämpö virtasi hiljalleen vartaloon. 

Reilu vuosi sitten, helmikuussa muistaakseni, vähän muuton jälkeen lähdin ensimmäistä kertaa kotikunnan keskustaan pojun kanssa kävellen. Poju nukahti melko pian rattaisiin ja reitti oli helppo. Mukava pieni pakkanen ja kaunis maisema, lunta puiden oksilla, kevyt lumisade ja matkaa vain reilu pari kilometriä. Ensimmäiseksi suunnattiin kirjastoon ja etsin pari kirjaa itselleni, pari puolisolle. Sitten siirryin apteekkiin ja hoidin pari muuta pientä asiaa siinä samalla. Tunsin kyllä sen jo kirjastossa, olin uupunut. Kotimatkan aloittaminen tuntui piinalta. Kaunis maisema muuttui raskaaksi loivan pitkän ylämäen ja yltyneen lumisateen vuoksi ja rattaat painoivat kirjojen ja muiden tavaroiden painosta. Nälkäkin taisi olla. Alkoi itkettää ja soitin puolisolle. Vielä puolitoista kilometriä kotiin, mutta minä en jaksa yksin. Puoliso lähti meitä vastaan ja muistan miten tunnistin hänet jo kaukaa saappaista. Motonetistä ostetut polyverit koristavat nykyään minunkin jalkojani talvisin. Heti helpotti. Väsytti, mutta ei tarvinu jaksaa yksin. 

Näitä tilanteita on ollut aiemminkin. Rankan pitkäksi venyneen lumikenkäilyn jälkeen laitoin viestiä puolisolle, että väsyttää ja itkettää. Hyvä ystävä ilmoitti olevansa raskaana ja olin äärettömän onnellinen hänen puolestaan, mutta samaan aikaan äärettömän surullinen ettei vauvan yrittäminen silloin vielä ollut meidän kohdalla mahdollista. Ja taas lähti viesti puolisolle. Joka kerta hän tulee vastaan, viimeistään kotona eteisessä. Auttaa riisumaan päällivaatteet ja laukut ja kuuntelee kun itken. Tää on se tyyppi josta haaveilin jo teininä.

Mulla on kaikista vaikeuksista huolimatta ollut käsittämätön kyky tipahtaa jaloilleni. Tai sitten elämä vaan kompensoi paskaa säkää hyvällä menestyksellä työmarkkinoilla. Niin tai noin, löydän itseni jälleen kerran siitä onnellisesta porukasta joka saa töitä. Pääsin työhaastatteluun ja sovittiin, että ilmoittavat valinnoistaan parin viikon päästä. Kävelin ulos haastatteluhuoneesta ja ehdin mennä pari metriä ulko-oven suuntaan kun minut huudettiin takaisin huoneeseen. Kesätyö oli minun. Nyt on vähän epätodellinen olo. Pari päivää sitten tilanne oli se, että en meinannut päästä edes haastatteluun ja nyt mulla oli jo työpaikka kourassa. Myös eka keikkavuoro oli tarjolla tälle päivälle, mutta sairastelun vuoksi jouduin siitä kieltäytymään. Tuleva kesä- ja heinäkuu kuluu vanhainkodin dementiayksikössä. Haastava, mutta paljon antava ajanjakso siis edessä. En muuten edes muistanut kysyä palkkaa. 

Tämän mä taiteilin ihan omaksi ilokseni pari viikkoa sitten :]

Valmis viikonlopun viettoon

Niin vaan sitä selvittiin ensimmäisestä periodista vaikka välillä olo oli kuin mehulingossa pyörisi.

Ja miksipäs en olisi selvinnyt, kun näin ihana tenttiin luku tsempparikin löyty jalkoja lämmittämään. Rankkaa tää kuitenkin on ja paljon vaikeampaa kuin ajattelin. Iltapäivisin kotona ei ole oikeastaan mitään mahkuja lukea tai tehdä koulutöitä koska poju on lahkeessa tai repimässä kirjoista sivuja irti. Olen siis joutunut rajoittamaan opiskelun koulupäivän klo 8-16 sisälle tai sitten 20-23 välille. Tentteihin on muuten aika rapeaa lukea tuona myöhäisempänä ajankohtana kun alkaa itelläki olla patterit vähän vähissä. Tietty jos lukkarissa on ollut väljää, niin olen kuitenkin hankkiutunut koululle hyvissä ajoin ja tehnyt hommia tai lukenut kirjastossa tai sen välittömässä läheisyydessä. Kampus on käynyt tutuksi ja ihan viihdynkin siellä :] Seuraavalla periodilla, eli ensi viikolla alkaa lääkehoita ja lääkelaskut, anatomia & fysiologia sekä orientoivat harjoittelut ym muuta mukavaa. Tosi vaativa setti ja luulen, että toukokuussa olen enemmän kuin valmis lomalle..

Kerroinkin tuossa aiemmin, että villiinnyttiin tekemään pientä pintaremonttia kotona. Olohuoneen nurkasta löytyy melko massiivinen punatiilinen takka. Takka itsessään on näyttävä, mutta punainen tiili on aika synkkä ja teki tilasta vähän ahtaan oloisen. Oltiin jo pitkään pyöritelty mielessä sitä, että maalataan joskus. Joo maalataan. Kului kuukausi ja taas päätettiin, että joo maalataan tää joskus. Nyt sitten kylppärirempan jälkituoksinoissa on tullut sellainen olo, että tätä asuntoa pitää laittaa enemmän meidän näköiseksi ja aloitettiin jatkumona kylppärille takasta. Jatkumolla tarkoitan myös sitä, että takka on heti kylpyhuoneen oven vieressä. Aikamoinenhan siitä tuli! Mutta ihan hieno ja tunnelmallinen :]

Takka kun saatiin valmiiksi niin siirryttiin seuraavaan kohteeseen eli keittiöön mikä sijaitsee takan takana. Eli kronogolinen järjestys säilyy. Keittiömme on U:n muotoinen. Kuvittele, että U:n pohjalla on kapea pääty jonka keskellä on liesi ja molemmilla puolilla yhtä paljon laskutilaa. Vasemman puoleisella pitkällä sivulla on keskellä tiskiallas ja kauimmaisessa päädyssä tiskikone. Lyhyttä ja vasenta pitkää sivua kiertää myös seinäkaapit. Oikean puoleisella pitkällä sivulla on taso jonka alla kaappeja ja päällä vitriini. Nyt päästiin ongelman ytimeen. Alkuun vitriini tuntui tosi kivalta. Oli ihana saada joululahja astiat näkyville, mutta melko pian tajusin, että inhoan koko viritystä. Ongelmaksi muodostui se, että vitriini peitti näkyvyyden ruokapöydän suuntaan ja oikeastaan koko muuhun asuntoon. Ja jos oli vieraita jotka jäivät olohuoneen tai ruokailutilan puolelle ja itse olin keittiössä, oli vitriinin läpi kommunikoiminen hankalaa. Joten me otettiin se viime viikonloppuna pois. Huh mikä avaruus. Aluksi hirvitti, tila näytti liian paljaalta. Nyt mä kuitenkin rakastan sitä. Keittiöstä näkee hyvin eri puolille ja mikä tärkeintä ulko-oven suuntaan. Eli jos joku on tulossa ovelle, niin vieraan bongaa herkemmin.

Nyt puoliso on sitten väsännyt keittiöönkin pientä maalausprojektia. Välitilan valjun harmaat seinälaatat saavat uuden värin. Pari päivää meni laattoja pestessä ja kuivatellessa. Nyt pintaan on saatu telalla alusmaali ja ensi viikolla sitten lätkäistään uusi väri pintaan. Piste I:n päälle saadaan kun tason viereen vielä joskus ostetaan Artekin K65 työtuoleja. Käytettynä tietenkin ja kohtuu hinnalla. En kyllä voisi ikinä kuvitella olevani niin hullu, että maksaisin tuolista sellaisia summia mitä niistä nyt uutena pyydetäänkään. Niin, että jos sulla pyörii sellaisia tuojela tyhjänpanttina niin iske viestillä!

Pojun astioita on kiva tyhjätä astianpesukoneesta kaappiin. Siirsin jo kesällä, kun poju oppi tonkimaan keittiön kaappeja, hänen kipot ja lautaset ym isompaan vetolaatikkoon. Siellä ne ovat pojun käden ulottuvilla ja joskus kaikki leviteltynä ympäri lattiaa. Mut ei se mitään. Ne on niin kivan värisiä ettei mua niitä haittaa lattioilta kerätä. Värikkäät on Ikean tuomisia. Aika käytännöllisiä, mutta ainakin matalien lautasten ongelmaksi on muodostunut se, että konetiskiaineesta jää herkästi jäämiä lautasen pintaan. Olen yrittänyt hinkuttaa Fairylla ja sienellä irti, mutta osasta lähtee huonosti (kuten kuvan sinisestä lautasesta huomaa). Keraamiset esim Pentikin, Arabian ja Marimekon lasten kipot ja kupot on ihania, mutta en ole sellaisiin viitsinyt rahaa laittaa koska aina silloin tällöin ne kupit ja muut lentää kaaressa lattialle. Ettei siis menisi rahaa hukkaan, mutta ettei myöskään aiheutettais turhia vaaratilanteita lapsi/koira yhdistelmällä. Hertta kun päivystää pojun syöttötuolin edessä aina ruoka-aikaan.

Pescovegetaristina jatkaminen tuntuu aika vankalta päätökseltä. Kipuilen aika vahvasti omatuntoni kanssa tai oikeastaan tunnen pahaa oloa siitä miten vähän olen aiemmin antanut arvoa eläimille vaikka olen aina pitänyt itseäni eläinrakkaana ihmisenä. Miten tärkeitä ja ainutlaatuisia ne ovat ja menee ihan mun ymmärryksen yli se miten julmia me ihmiset ollaan. Koulussakin on jonkun verran ollut puhetta niistä ajoista kun Suomessa vielä tehtiin eläinkokeita, kurjaa kuunneltavaa sekin vaikka jo onneksi taakse jäänyttä aikaa. Tänään aamulla katsoin sydäntä lämmittävää ohjelmaa Yleltä jossa kerrottiin Ugandan villieläimistä. Itketti. Se kaikki vihreys ja se kaikki ilo ja kauneus mikä niissä eläimissä elää. Miksi me ei osata antaa enemmän arvoa sille kaikelle. Veganismiin mulla on vielä aika pitkä matka ja en tiedä saavutanko sellaista hyvettä itsessäni ikinä, mutta omaa maailmaani tämä kaikki on kyllä ravistellut ja tekee kipeämpää kuin osasin odottaa. Tein myös sellaisen päätöksen etten aio vierailla eläintarhoissa, varsinkaan Korkeasaaressa. Yksi eläinpuisto on vielä sallittujen listalla siitä syystä ettei siellä ole eksoottisia tuontieläimiä vaan Suomessa luonnostaan eläviä lajeja. Joudun kuitenkin punnitsemaan sitäkin asiaa uudestaan jos sinne Kiinasta panda parka singahtaa. Kotieläinpihoilla me kyllä varmasti liikutaan tulevana kesänä. Haluan, että poju pääsee tutustumaan eläimiin muutakin kuin lasin läpi ja opettelemaan omaa käyttäytymistään eläinten seurassa. 

Nyt kuitenkin poju nukkuu, kotona tavarat on järkätty paikoilleen, tiskit koneessa ja yksi koneellinen pyykkiä rullannut jo kuivaksi asti. Tästä on hyvä jatkaa viikonlopun viettoon :]

Sukelletaan

Mun päänsisäinen maailma sisältää paljon pelkoja ja pelottavia asioita. Ne harvoin näkyy ulos muille, enemmänkin ilmenee väsymyksenä ja levottomuutena. En juurikaan puhu niistä ääneen ihan siitäkin syystä etten halua ihmisten pitävän minua pöpinä. Pimeää ja mörköjä pelkäävä aikuinen ei kuulosta kovin tasapainoiselta.

Pelot iskee yleensä aina kun mielentila järkkyy. Muistan selkeästi jotain pahaa menneisyydestä tai alitajuntani käsittelee jotain tiedostamatonta. Itse huomaan hälytysmerkit siitä, että olen säikympi kuin tavallisesti. Pimeällä varjot saavat huolestuttavia muotoja, joudun vilkuilemaan olkani yli tai ikkunan läpi pimeään ei uskalla tuijottaa. Pelon kausina yövalo on myös ehdoton.

Vältän tietoisesti ruokkimasta mieltäni pelottavilla asioilla. Televisiota ei kannata katsoa enää iltaysin jälkeen. Vaikka katsottava ohjelma ei olisi pelottava, saattaa mainostauolla tulla jotain mikä laukaisee tuntemukset, traileri tai muu pelottava mainos. Kerran säikähdin mainosta niin, että poju sylissä pakenin keittiöön "turvaan" odottamaan, että mainos loppuisi. Sitten kipaisin sammuttamaan television ja kurkkasin vielä käytävän päähän ettei kukaan olisi siellä tarkkailemassa minua. Nää on todella ikäviä ja voimakkaita tunteita ja alentaa itsetuntoa entisestään. Tiedän mistä nämä kaikki pelot juontavat juurensa, väkivaltaisesta lapsuudesta ja väkivaltaisesta (jo päättyneestä) parisuhteesta mutta niistä tunnetiloista ja peloista on äärimmäisen vaikea päästä eroon.

Nyt kun terapia on loppu ja mitään turvallista paikkaa ajatusten läpikäymiselle ei ole, olen todella varovainen sen suhteen mitä tietoisesti mietin ja ajattelen. Jos mieleen tulee negatiivisia asioita, pyrin työntämään ne heti pois. Välillä joku tilanne tai kuva pompahtaa silmiin ja taistelen siitä irti. Nyt kun stressaa, ne kuvat vilisevät silmissä niin etten saa niistä otetta ja vaikka mieleni on rauhallinen, huomaan että turvallisuudentunteeni on heikentynyt.

Lapsena pelkäsin peiliin katsomista. Nykyäänkin vältän tuijottamasta omaa peilikuvaani liian pitkään. Pelkään kuvajaiseni muuttuvan joksikin muuksi. Tai että pelistä heijastuu itseni lisäksi jonkun muunkin kasvot. Ikkunaan katsoessani pelkään, että joku tuijottaa minua sieltä. Sama juttu toistuu kun kurkin olkani yli. Joku tuijottaa ja tarkkailee. Joku pelottava tumma hahmo. Oman mausteensa soppaan lisäsi aikoinaan voimakkaasti uskonnollinen ympäristö ja puheet paholaisesta. Isäpuoli kertoi nähneensä lapsena sellaisen. Kertoi seisseensä kotitalonsa lähellä olevan pellon reunalla kun joku oli juossut peltoa pitkin häntä kohti. Se joku oli miehen muotoinen pitkä, harmaan karvan peitossa ollut olio jolla oli pitkä häntä ja isäpuoli sanoi tienneensä sen olevan paholainen. Se paha kuulemma ilmaantuu juuri sen näköisenä kun itse sen kuvittelee. Minun paholaiseni on kolmen menneisyyteni henkilön ruumiillistuma jonka väritys on yhtä ruma kuin välinpitämättömien ihmisten sielut.

Tää kaikki kuulostaa taas kovin kovin kauhealta ja synkältä ja toisinaan sitä se kyllä onkin. Mun on yleensä helppo erottaa nää kaksi maailmaani toisistaan ja ulospäin olen toimiva ehjä ihminen, mutta sisustaa joskus murjoo tällaiset jutut. Vaikea, kovin vaikea ymmärtää miksi yhden ihmisen niskaan on kaadettu tusinan tarinat ja nyrkeillä hakattu yhteen niin ettei saumat ikinä kunnolla yhdisty. Vaikea erottaa tarinoita todeksi, toisaalta vaikea hyväksyä tosiasiat tapahtuneeksi ja niin edespäin. Tämä on kuitenkin kasvutarina jostain sellaisesta minkä merkitystä vasta opettelen.

Peace & out! Nyt hetki esseetä ja nakit silmillä unille. Viikonloppu perheen kanssa, rakkautta <3

Lomahommia

Loma ah!

Ja sitten muistin, että tutkimuksen lukutaidon kurssille piti väkertää essee. Se siitä mielenrauhasta. Siirryin työhuoneeseen pöydän ääreen, avasin vanhan macbookini, avasin uuden koulusta maksutta käyttöön saadun wordin ja asettelin otsikot ja henkilökohtaiset tiedot valmiiksi odottamaan luovuutta. Ja nyt käytän tämän hetken luovuuteni rippeet tähän blogitekstiin. Essee odottakoot vielä hetken.

Hoitotieteen tentti meni muuten juuri niin koomisesti ja penkin alle kuin osasin odottaakin. Kolme viiden pisteen kysymystä. Tentti suoritettiin kolmen hengen ryhmissä ja aikaa yksi tunti. Ensimmäinen ryhmä poistui jo vartin päästä. Meillä meni sentään päälle puoli tuntia. Ihan turhaan kyllä. Tentti oli yksi suuri kompa ettei tosikaan. Kahvitauon jälkeen palattiin luokkaan ja ope (filosofian tohtori) iski vastauspaperit takaisin ja kirjoitti heittelemiämme vastauksia taululle. Yhteen kysymykseen vastattiin oikein, viisi pistettä. Toiseen kysymykseen oltiin vastattu aiheen vierestä. Emme olleet ainoa ryhmä kiertotiellä joten opettaja ratkaisi asian vaihtamalla kysymystä. Kolme pistettä. Kolmas ja viimeinen kysymys meni niin metsään ettei tosikaan. Ymmärrettiin kyllä kysymys ja tiedettiin oikea vastauskin, mutta silti vastasimme väärin. Joukossa tyhmyys tiivistyy, ihan sellanen fiilis jäi. Dorka olo kun tajuttiin moka. Säälistä saatiin kuitenkin kaksi pistettä kun vahingossa olimme kirjoittaneet vastauspaperiin osan oikeasta kysymyksestä. Vastauksen lopussa kyllä kumosimme sen oikean vastauksen merkityksen, mutta ope oli armollinen. Kymmenen pistettä rikkaampana arvosanaksi tuli 2. Ohuesti vituttaa ja ope sai hyvät naurut. Onneksi tää kurssi tuli tässä vaiheessa. Tiedänpähän etten hakeudu yliopistoon opiskelemaan hoitotiedettä, ikinä!

Loman ensimmäinen puolikas on mennyt nähdessä vanhaa hyvää ystävää ja tämän perhettä sekä fiilistellessä kotia. Tää mesta on kokenu melkoisen upgradetuksen kylppäriremontin myötä ja nyt villiinnyttiin tekemään vähän muutakin pintaremonttia. Tyytyväisiä ollaan ja välillä, pitkäänkin, istuskelen pitkällä tv-tasolla ja katselen kotia. Rakastan tätä mestaa vaikka jo kauhulla kuuntelenkin pihalla äänteleviä lintuja ja mietin mihin kaikki tuosta lumesta sulava vesi valuu. Talon alleko..?  Ja mikä/mitkä linnut tällä kertaa kuolevat pihalle? Kaikki eivät meidän kodista pidä. Onhan tää vino ja opiskelijan kädenjälki näkyy mihin ikinä katseen iskee. Joku joskus kävi haukkumassakin, paska talo. Koville otti, mutta nyt hyväksyn sen. Paska talo ehkä sulle, mutta mulle koti ja aarre. Loppuelämän kodiksi tästä ei meille varmaan ole, mutta nautitaan näistä seinistä sen aikaa kun hyvältä tuntuu. Olisihan se pakasta vedetty talo aika huisia joskus omistaa, mutta tässä talossa on pojun eka oma huone ja se tuntuu rakkaalta ajatukselta.

Poju on muuten kasvanut ihan huimasti. Hän tavailee jo hienosti sanoja ja omalla kielellään kertoo pitkiäkin tarinoita. Alkuviikon jännäri sai alkunsa siitä kun musta kissa seisoi olohuoneen ikkunan takana ja seurasi meitä. Poju huomasi tämän ja kiljahti. Kissoja on aiemmin ollut vain kirjoissa ja pimeästä tuijottavat keltaiset silmät karmaisivat minunkin selkäpiitä. Hurja juttu ja siitä on juteltu jo monta päivää. Toivottavasti kissa keksisi kulkea toistekin ikkunan edestä, vähän valoisammalla kuitenkin kiitos. Ei tartte sit minunkaan säikkyä täällä :]

Toinen asia mistä huomaa pojun kasvaneen on se, että hän menee nukkumaan puolison kanssa. Näihin kuukausiin asti, jos suinkin olen ollut kotona, poju ei ole huolinut muita kuin minut nukuttajaksi. Aikaisemmat yritykset ovat kaatuneet hirveään huutoon ja kirkumiseen. Sitten lopetettiin yrittämästä ja minä hoidin nukutukset. Viime viikolla sitten väsyneenä sanoin pojulle, että mene isin kanssa nukkumaan. Hän katsoi minua hetken ja kipitti puolison syliin. Niin he sitten kävelivät käytävän päähän pojun huoneeseen samalla kun poju katsoi koko matkan minua. Pelkäsin hänen aloittavan huudon jo käytävällä, mutta mitään itkua ei tullutkaan. Vähän ajan kuluttua puoliso tulikin huoneesta ja uusi ajanjakso meidän elämässä oli käynnistynyt. Wau! Ja voi hö :]

Nivelistä ei muuten löytynyt mitään selkää taudinaiheuttajaa. Nivelnesteessä kuitenkin paljon soluja. Lääkäri ei sen tarkemmin asiaa selvittänyt enkä enempää häneltä kysellyt. Nyt lähete on vetämässä reumalääkärin vastaanotolle ja odotan kutsua. Oireet ovat lähes kokonaan kaikonneet. Aamuisin ranteet hellänä ja sormissa turvotusta. Muuta ei juurikaan. Jos tämä reumaa on, niin sitten olkoon. Kyllä mä tästäkin varmasti selviän.

Hetken hengähdys

Taas minä säädän täällä. Ulkoasu muuttui ja tässä pientä hienosäätöä tehdessä osa blogimerkinnöistäkin meni sekaisin. Hups.

Kulunut puolitoista kuukautta on tuntunut kuin pieneltä tulikasteelta. Järjetön kiire, järjettömän paljon muistettavaa, järjettömän paljon muutoksia elämässä. Eilen neljän tentin putken jälkeen ihan hippasen väsytti. Mutta läpi on. Osa rimaa hipoen, mutta läpi kuitenkin. Ensi viikko on lomaa ja sen jälkeen alkaa mieluisammat ajat opintojenkin kanssa. Anatomia, lääkehoito ja lähihoitajapohjaisten harjoittelutunnit. Ajattelin olla etukäteen viisas ja lukea jo lomalla anatomiaa varastoon. Paljon pänttäämistä tiedossa, joten ennakointi ei olisi pahitteeksi..

Ryhmäläisten kanssa alkaa löytyä sellaista selkeää yhteishenkeä. Opettajatkin ovat kiitelleet sitä miten aktiivinen ja hyväntuulinen ryhmä ollaan. Toki kaikki ei vielä tunne kaikkia, mutta se fiilis että ruokatauolla voi mennä istumaan kenen tahansa viereen on jo aika hyvä merkki yhteishengestä. Toivottavasti tää fiilis kantaa pitkälle :]

Lapsosen päivähoito on jatkunut varsin mallikkaasti. Enää hän ei itke hoitoon jäädessä ja melkeinpä unohtaa meidät jo siinä hoitopaikkaan mennessä. Tänään toki alahuuli väpätti hoitoon jäädessä, mutta uskon että sellaisetkin mielipahat unohtuu pian kun puuhailevat yhdessä siellä. Pelkäsimme, että hoitoon jäädessään hän söisi huonosti, nukkuisi huonosti ja ei osallistuisi leikkeihin mutta pelot olivat varsin turhia. Hoitotäti sanoi pojua varsin tasapainoiseksi yksilöksi ja se tuntui aika hyvältä.

Hain muuten kesätöitä. Nyt jo vähän kaduttaa, pitkä loma pojun kanssa olisi ollut aika ihanaa. Tosin eihän tässä mitään varmuutta paikan saamisestakaan ole, että pitkä loma voi edelleen toteutua. Itsetunnolle tekisi kuitenkin ihan hyvää jos tienaisin vähän rahaa tähän meidän talouteen. Välillä kun tunnen itseni vain suureksi kulueräksi. Ei puoliso sellaista anna ymmärtää, mutta itseä se vaivaa.

Työpaikan haussa kävi kuitenkin pieni kömmähdys. Hain terveyskeskukseen vuodeosastolle ja vasta haastattelussa selvisi, että työnkuva on paljon laajempi ja vaativampi kuin olin ennalta tiennyt. Ja ehkä siitä henkisesti haastavimmasta päästä. Osasto toimii erikoissairaanhoidon jatkeena esim saattohoitovaiheessa oleville syöpäpotilaille. Potilaiden ikähaitari on suuri. Nielaisin varmaan aika kuuluvasti ja olin jokseenkin masentunut. Jos saan paikan, olen suoraan sanottuna kusessa. Tutkintoni on antanut valmiudet kyseiseen työhön, mutta käytännön kokemusta osastohoidosta minulla ei ole kuin harjoitteluiden kautta ja saattohoitoa en ole päässyt edes harjoittelussa toteuttamaan. Olisi pitänyt hakea johonkin vanhainkotiin.. Kyllä mä tiedän, että mä selviäisin siitä ja työpaikkana se olisi varmasti todella todella eteenpäin vievä, mutta pelkään tuottavani pettymyksen itselleni ja työyhteisölle. Mutta jälleen kerran menen ajatuksissani aivan liian pitkälle. Työn saaminen ei ole varmaa ja yritän olla asiaa miettimättä sen enempää. Asia selviää ensi kuun alussa ja jos töitä ei irtoa, niin mietin sitten uusiksi haenko edes muihin paikkoihin.

Olen pitkästä aikaa yksin kotona. Kerään ajatuksia ja voimia. Yritän kuulostella itseäni. 

En vieläkään oikeasti tiedä kuka minä olen tai millainen minä olen. Lapsuuden kokemukset ovat muokanneet minääni niin paljon ettei identiteettini ole kasvanut normaalilla tavalla ja olen imenyt ympärillä olevilta ihmisiltä tapoja, eleitä ja ilmeitä sulautuakseni joukkoon. Välillä herään ajatuksissani siihen, että nauraessani heilutan käsiäni juuri niinkuin se yksi alakoulun kaverikin. Toisessa tilanteessa nauruni kuulostaa toisen ihmisen, tutun naurulta. Mikä on omaa ja mikä toiselta lainattua. Siihen kaipaisin toisinaan kipeästi vastauksia, mutta samalla varon liian syvällistä itsetutkiskelua. Terapiaa ei enää ole ja jos kauhaisen liian syvältä, saatan avata taas jotain mitä en omin avuin kykene käsittelemään. Olen kokoelma muiden heijastuksia joihin liimaan palasia itsestäni. Harvinaisen rikkinäinen ja käsittämättömän kokonainen.

Ylläolevasta syystä tämä planeetta ei kanna päällään ihmistä joka tuntisi minut läpikotaisin. Jos itsekään en vielä tiedä mitä kaikkea minussa on, ei kukaan muukaan voi minua kokonaisena nähdä. Välillä kelaan mielessäni mitä muut minusta tietävät, toiset enemmän toiset vähemmän, useimmat eri asioita. Olen niin tottunut puhumaan asioita mielessäni, kertomaan kokemuksia itselleni, koska lapsena ei ollut muita kuuntelemassa kuin minä itse. Huomaan toistavani samaa kaavaa edelleen vaikka nyt kuulevia korvia on muitakin. Oletan, että he kuulevat ajatukseni ja hätäni vaikka heillä ei ole käsitystäkään siitä mitä minulle kuuluu. Eikö kukaan voisi opetella lukemaan ajatuksiani? Se olisi niin paljon helpompaa kuin puhua näistä asioista ääneen :]

Niitä valintoja

Mistä sitä taas aloittaisi..

Kulunut viikko pitää sisällään koulun alkamista, kylppäriremppaa, reissaamista, "kasvissyöjäksi" tunnustautumista jne.

Pari ensimmäistä koulupäivää takana. Informaatio överi oli taattu. Auditorion luennot piinallisia. Sopeutuminen 10 vuotta nuorempien sekaan aavistuksen työläämpää kuin odotin. Bussimatkat paljon hankalammat kuin osasin odottaa. Ensimmäisn päivän päätteeksi kotiin päästyäni menin vessaan ja oksensin. Päänsärky oli piinannut jo monta tuntia ja muonitus sekä nesteytys ollut huonolla tolalla koko päivän. Särkylääke helpotti ajan kanssa, mutta ratsastustunti jäi väliin. Se olisikin vielä näkemättä, että oksentaisin kypärääni hienossa uudessa maneesissa..

Perjantai oli jo helpompi, omia eväitä ja vesipullokin mukana. Ryhmäläisetkin, nuoresta iästä huolimatta, vaikuttavat mukavilta ja tulen heidän kanssaan varmasti hyvin toimeen. Ryhmä on suuri ja hyvin naisvoittoinen. Onneksi ryhmään kuitenkin saatiin kaksi miestä, enemmänkin olisi saanut olla niin isossa ryhmässä. Maanantaina sitten alkaa varsinaiset opinnot, vähän vielä jännittää. Haalarit taitaa kuitenkin jäädä hankkimatta vaikka aika valloittavan väriset olisivatkin.

Se hyvä asia kampuksessa on, että tontilta löytyy useita ravintoloita ja monta eri kasvisvaihtoehtoa. Viikko on nyt mennyt niin, että karsin porsaan, broilerin, naudan ja muut vastaavat ruokavaliosta kokonaan pois. Maitotuotteet, kananmuna ja kala on edelleen mukana. Katkarapujakin tuli tänään syötyä. Vaikeaa tämä muutos ei ole ollut vaikka hölmöiltä tilanteilta ei ole vältytty. Ikean reissulla hihkuin, että Jesh lihapullia!! Sitten puoliso muistutti uudesta ruokavaliostani ja tuntui, että tipuin korkealta ja kovaa. Lihapullat ovat olleet jo vuosien traditio. Onneksi tilanne kääntyi voitoksi kun lounaslistalla oli kasviscurrya. Ei tarvinut nähdä nälkää ja santsasin lapsosen lautaselta vähän lohta itsellenikin.

Otetaan nyt ihan rauhallisesti ja katsotaan miten tämä ruokavalio asettuu uomiinsa. Tällä hetkellä olen tyytyväinen. En tiedä onko minulla oikeutta kutsua itseäni kasvissyöjäksi kun kala edelleen maistuu, mutta liian jyrkät muutokset ovat aina vähän hankalia ja lyhytnäköisiä ratkaisuja. Ainakin minun kohdallani. Ehkä suurin haaste on sovittaa oma ruokavalioni puolison ja lapsosen syömisiin. He jatkavat lihansyöjinä ja se on minulle ok, tämä on minun asiani eikä kenenkään tarvitse itseään minun takiani muuttaa! Liharuoan laittaminen myös edelleen kuuluu rutiineihini, mutta varmasti vähenevissä määrin.

Kesällä riemuitsin sitä, että saatiin tilattua ja ostettua lähitilan lihaa. Liha ei sitten kuitenkaan maistunut sen paremmin. Päinvastoin, huonommin. Silmille pomppasi aina mielikuva niistä sonneista ja lehmistä ja ruokahalu meni. Kasvotonta lihaa oli helpompi syödä ja tämän asian kohdatessani päätin etten voi ainakaan entiseen malliin jatkaa ruokailutottumuksiani. Hevostallilla viettämäni aika sekä erinäiset blogit ovat myös vaikuttaneet ajatusmaailmaani. En pidä ihmisistä jotka tuputtavat omaa elämänkatsomustaan ja herkästi tuomitsevat muita, mutta ihannoin niitä jotka rohkeasti elävät parhaaksi näkemällään tavalla ja seisovat vakaumuksensa takana loukkaamatta kuitenkaan muiden valintoja. Se inspiroi ja rohkaisee minua tekemään parempia valintoja.

Joitain julkkiksiakin on tullut tässä lähiaikoina seurattua ja yhden perheen, Olga ja Tuukka Temosen, eritoten. He elävät unelmaani, lol! Olisipa se vasta jotain, jos joskus uskaltaisin nukkua vanhassa elävässä puutalossa eläinten ja rakkaiden ihmisten ympäröimänä, kaukana suorittamiseen altistavista keskustoista ja kaupungeista. Ah, mikä unelma!

Kylpyhuoneessa mentiin rytinällä eteenpäin kuun alussa ja nyt taas tahti hiljenee. Seinät ja lattia ovat kuitenkin jo laatoissainsa, katto ja saunan seinät paneloituina. Paljon pientä säätöä kuitenkin edessä ja taukoakin tiedossa, kun remonttiporukkamme pitää viikon loman ulkomaanreissailun merkeissä. Ei siinä mitään, ihan kiva kun lähtevät reissuun, osaan iloita heidänkin puolestaan. Ehkä mekin vielä tämän kevättalven aikana jotain matkaa säädetään. Pyyppipussien kantamiseen ja suihkun perässä matkustamiseen kuitenkin väsyy. Kunhan remppa saadaan valmiiksi, en matkusta kuukauteen mihinkään! Joo näkis vaan..

P.S. Kuvat tulivat nyt julmetun kokoisina, ipadilla tämä blogger toimii turhan tahmeasti enkä päässyt enää muokkaamaan kuvien kokoja tai sijaintia. No mutta näkyypähän veriappelsiinin upeat värit selvemmin :]

Niveltulehdusta pukkaa

Mulle kuuluu ihan hyvää, mut vähän huonoakin.

Reilu viikko sitten oikea polvi jäykistyi. Sitten vasen. Oikean polvi alkoi mennä jo parempaan, mutta vasen keräsi nestettä jo ihan reippaasti ja viikon olen nyt linkuttanut toispuoleisesti. Toissa aamuna heräsin kipuun sormissa. Jonkin sortin tulehdus levinnyt nyt polvien lisäksi nilkkoihin, varpaisiin, ranteisiin sekä sormiin. Sormia särkee lepotilassa ja käveleminen vaikeaa turvotuksen takia. Lauantai meni itkeskellessä. Pahimmat pelot vilkkuivat jo silmissä. 

Vuosi sitten näihin aikoihin kävin reumalääkärillä sormien jäykkyyden vuoksi. Mitään tulehdukseen viittaavaa ei löytynyt ja jatkotoimina vain seurantaa. Imetin vielä tuolloin joten oletettiin, että imetyshormoni(t) aiheutti jäykkyyden ja tuntemukset. Nyt imetyksen loppumisesta on kulunut se pari kuukautta joten itse en ajatellut, että syy seuraus yhteyttä siihen suuntaan enää voisi olla, varsinkin kun oireet ovat koko ajan asteittain pahentuneet parin viikon kuluessa, mutta mistäs näistä tietää.

Tänään sitten kävin terveyskeskuslääkärillä. Nuori mieslääkäri otti vastaan. Kokeili kaikki nivelet läpi, punktoi nestettä polvesta labraa varten ja määräsi verikokeet, virtsanäytteen ja ulostusnäytteen vielä päälle ja keskusteltiin vielä jatkosta. Erittäin asiallista hoitoa vaikka mummo käytävällä ilkkuikin nuoren mieslääkärin perään sanoen "älä sinä poika esitä, et sinä mitään kuitenkaan tiedä". Eikä ilmeisesti ollut edes menossa kyseisen lääkärin vastaanotolle. Kunhan piti päästä jotain sanomaan ihan muuten vaan kun siinä muiden mummojen ja pappojen kanssa palaveerasi. Nielin kiukkuni ja totesin itsekseni, että ihan varmasti tietää enemmän kun sinä ikinä.. Pidän tuollaista asennetta erittäin vahingollisena ihmiselle itselleen kuin ympärillä olevillekin. Älä ikinä arvostele ihmistä pelkän iän tai ulkonäön perusteella. 

Inhoan kaikkea piikittämistä (kun se kohdistuu minuun itseeni) ja aloitin hengitysharjoitukset ennakoidusti pyörtymisen välttämiseksi. Katse jonnekin kiintopisteeseen ja eikun hengittelemään. Toimenpide meni melko kivuttomasti ja oli ohi nopeasti. Lääkäri osasi hommansa eikä tällä kertaa tarvinut hälyttää sitä terveyskeskusapulaista pitämään varpaista kiinni (silmien pyörittelyä ja tuhahdus). Olen tyytyväinen ja rauhallisin mielin. Tää nyt on vaan taas tällainen pikku juttu eikä varmasti mitään vakavaa tai pitkäaikaista. Ja jos on niin murehditaan sitä sitten..

Mut jotain positiivistakin hei! Ensimmäinen sh-opintojen tentti takana ja läpi niin, että kolisi. Aseptiikka ja tartuntataudit samassa paketissa tabula (ent. moodle)-tenttinä eli tuloksen sai tietää välittömästi vastaukset palautettuaan. Olin tosi tyytyväinen, ei mennyt rimaa hipoen läpi. Tosin samalla pääsi tarkistamaan, että mitkä kyssärit olivat menneet pieleen ja heti rupesi ärsyttämään hölmöt virheet ja kompakysymykset joihin kompastelin urakalla. Mutta olen silti iloinen ja tyytyväinen. Yksi tehtynä, ja monen monta jäljellä :]

Tällä viikolla olisi vielä hoitotieteen, informaatiotekniikan ja dokumentoinnin tentit edessä. Viime torstaina kävin istumassa hoitotieteen luennot (osallistujamäärä oli alle kolmannes ryhmän kokonaismäärästä) sillä ajatuksella, että saisin valaistusta ja ymmärrystä aiheeseen. Toisin kävi. Iso kysymysmerkki otsalla poistuin neljän tunnin luennolta. Ehkä jopa tuntien itseni aavistuksen tyhmemmäksi kuin ennen luennolle osallistumista. Ylläolevassa kuvassa on yksi muistiinpanosivu läpikäydyistä asioista ja nyt jälkikäteen ponnistelen suuresti ymmärtääkseni mitä kaavio tarkoittaa. Lol.. Että onnea vaan tuleviin kokeisiin Pererro! Aseptiikka oli piece of cake tähän verrattuna :]

P.S. EBN = evidence baced nursing.

Ihan hyvä, mutta ei täydellinen

Viikon negatiiviset:

Pohjasta revennyt koirankakka-pussi. Vielä ei ole lämmin rieska jäänyt kädelle, mutta läheltä on käynyt. Ostetaan nykyään pussit Biltemasta. Sieltä on tähän asti saanut kestäviä, vähän isompia pusseja edulliseen hintaan. Nyt viimeisin satsi on kuitenkin osoittautunut sekundaksi. Kun pussin repäisee irti rullasta, niin pohja repeää melkein puolelta matkalta auki. Pussit pitää siis irroittaa varovasti toisistaan. Huomautin jo kyllä asiasta puolisolle. Mielenkiinnolla odotan sitä kertaa kun hän tulee ulkoilutukselta pienen vahingon saattelemana.. :]

Se tunne kun olet juuri saanut koulutehtävän tehtyä, vilkaiset kalenteria ja muistat että toiset viisi tehtävää odottaa vielä tekemättöminä. Tehtäviä on tippunut pahimmillaan 1-3 päivässä vaikka edelliset polttelee vielä persauksessa (puoliso ihmetteli tätä vertauskuvaa). Osa opettajista jättää opetuksen tehtävien varaan, toiset sentään kertovatkin luennoillaan jotain.

Vaativat kirjalliset esseet joiden sisällöksi ei enää riitäkään oma liipalaapalipsis. Tutkimuksen lukutaito -kurssin essee jossa tutkitaan ennalta valitun tutkimuksen sisältöä, varsinkin aiheuttaa harmaita hiuksia. Opettaja on filosofian tohtori ja häntä ei varmastikaan kiinnosta minun mielipiteeni tutkimuksesta :D

Ratsastustunteja on vain yksi viikossa. möh. Tähän ei muuta lisättävää.

Koulussa oli torstaina ja perjantaina keskinkertaista kasvisruokaa.

Ihmiset jotka näkevät jotkut asiat hyvin mustavalkoisina. Tähän ei muuta lisättävää.

Viikon positiiviset:

Kylpyhuoneremontti on valmis! Halleluja! Eilen, perjantaina, remonttimiehet saivat aikaisiksi saapua ja pykätä vielä puuttumaan jääneen oven olohuoneen ja kylpyhuoneen välille. Remontti vähän venähti kun remontista vastannut henkilö ilmoitti vain parin päivän varoitusajalla lähtevänsä lomalle perheensä kanssa. Aluksi asia ei tuntunut ongelmalta, mutta se ylimääräinen viikko tuntui pitkältä ja pakkohan sitä vähän oli ihmetellä ettei lomasta voinut ilmoittaa meille hyvissä ajoin. Mutta remontti on ohi ja enää kotona ei ramppaa mitään ylimääräisiä ihmisiä.

Ratsastustunnilla hypittiin esteitä ja ekan kerran oli ihan rauhallinen ja hyvä fiilis esteelle mennessä. Tosin ekan laukkakierroksen aikana hevonen nosti sen verran kovan vauhdin, että sain tosissani tehdä taas töitä pitääkseni itseni pystyssä ja hidastettua. Sen kierroksen jälkeen tuli aika hapan olo ja olin jo luovuttamassa esteiden suhteen, mutta ope tyynnytteli hermot kuriin.

Videotykki on takaisin paikoillaan ja toiminnassa. Tykki, digiboxi, vahvari ja pöytäkone ovat olleet jo yli 2 kuukautta pois käytöstä remontin takia ja nyt vihdoin saa taas kuunnella muuta kuin omaa ääntään.. En nyt tiedä onko sitä telkkaria ehditty tässä parin kuukauden aikana varsinaisesti kaivata, mutta ihan mukava lisä se tähän arkeen tai vapaisiin iltoihin on.

Puoliso osti minulle yllärinä uuden muumimukin. Omaa joululahjamukia valitessa olin kahden vaiheilla mintunvihreän Nipsun ja vaaleanpunaisen Sosulin kanssa. Valitsin Nipsun koska Nipsua ei meillä ennestään ollut, mutta jälkeenpäin harmitti koska se Sosuli olisi sittenkin ollut enemmän mieleeni. Perjantaina sitten kun pääsin koulusta kotiin viikonlopun viettoon, niin koko koti oli siivottu ja keittiön pöydällä odotti sympaattisen näköinen teippiviritys jonka alta uusi muki paljastui. Puoliso ostaa minulle todella todella harvoin lahjoja, mutta silloin kun hän ostaa, ne jotenkin osuvat aina sopivaan saumaan :]

Sain taiottua jalotofusta ihan mukiinmenevän soosin tortillalättyjen pohjaksi. Päälle juustoa, ranskankermaa, paprikaa, rapeaa salaattia ja paljon tuoretta chiliä. Maistui muuten puolisollekin! Pojuli söi tofukastiketta makaronin kanssa ja siltäkään suunnalta ei kuulunut vastarintaa. Ruoan onnistuminen oli suuri helpotus, sillä pari tuntia ennen tämän kokkaamista ruokakaupassa iski ahdistus kun en meinannut keksiä mitä sellaista helppoa ja hyvää tekisin että maistuisi koko porukalle. Lopun soosin levitin tänään leivottuihin pizzoihin.

Terapia loppui, mutta elämä ei.

Plussat ja miinukset tuntuu menevän nyt aikalailla tasan. Tosin Pojulin hymy peittää kyllä alleen kaikki huolet mitä keksinkään murehtia.

Jos pidät minusta, lupaat poimia minulle

kaikki tuikkivat tähdet tummalta taivaankannelta.

Jos pidät minusta oikein paljon lupaat noutaa 

minulle hopeisen kuun taivaalta.

Mutta jos rakastat minua et tee turhia lupauksia.

- Nyyti (Muumilaaksosta) -