sunnuntai 19. huhtikuuta 2015

Katkeran kapea tie

Kesän ratsastuskursseille ilmoittauduttu. Kesäkuussa iltapäivä hevosenkäsittelytaitoja hioessa ja elokuussa taas estekurssille. En malta odottaa! Pari maastoreissuakin tulee varmasti pyörähdettyä, mutta niitä katselen vasta sitten lähempänä. Ratsastuksessa nyt muuten ei ole mitään mullistavaa tapahtunut. Poneilla hepsuttelen menemään, vain pari kertaa päässyt hevosen selkään. Aluksi se vähän harmitti, mutta nyt en uhraa asialle ajatusta. Kyllä niiden ponienkin ohjaaminen välillä ihan työstä käy. Mitään ehdotonta suosikkia minulla ei tallin hevosista ole, mutta yksi hauska tapaus tallilta löytyy. Iso suomenhevonen jonka pää on ihan hervottoman kokoinen, harja kasvaa ihan eriskummallisesti eri suuntiin muodostaen heti korvien taakse punkkaripystyletin ja otsalle muhkean pöyhkön. Ja aina kun tämän tyypin karsinan ohi kävelee, se tulee heti moikkaamaan ja nupeltaa ylähuulellaan takkia, hanskaa, mitä vaan mitä turvan ulottuville asetetaan. Ihanan ennakkoluuloton ja sympaattinen olento. 

Pienenä minulla ei saanut olla lemmikkejä. Eläimiin ei saanut koskea ja missään nimessä niitä ei saanut omistaa. Tuskin eettisistä syistä, isäpuoli ei vain sietänyt niitä. En muista hänen koskaan puhuneen mitään hyvää eläimistä. Pari kertaa hyvin häiriintyneitä asioita kertoi, mutta jätän ne tässä mainitsematta. Jostain syystä minä en kuitenkaan pahemmin eläimiä pelännyt. Naapurin koira kerran puolustusrefleksinä kun yritin kävelle sen ohitse ovelle niin puraisi rintaan. Se kyllä teki kipeää ja pienet jäljet jäi, mutta en juurikaan puhunut asiasta kotona. Isäpuoli oli kuullut kiljahdukseni, mutta luullut sen liittyvän johonkin leikkiin. Yllättävää kyllä, vaikka hän oli sairaalloisen "suojelevainen" minua kohtaan, en kuitenkaan saanut osakseni sympatiaa jos minuun sattui. Tai en muista että minua olisi lohdutettu.

On käynyt jo pariin otteeseen mielessä tilata Taysiltä vanhat epikriisini. Olin alakouluikäisenä epämääräisten vatsavaivojen takia hoidettavana ja tutkittavana. Muistan miten junalla mentiin Tampereelle. Taisi olla kesä, koska vaunussa oli kuuma. Matkaeväinä söimme äidin tekemiä kevätrullia. Taysillä majoituin isoon viiden lapsen huoneeseen. Muistan olleeni vanhin koko porukasta ja iltaisin kun muut olivat nukahtaneet sain katsoa videoita äänettömällä. Katsoin Who framed Roger Rabbit elokuvan. Se jäi pitkäksi aikaa mieleen. Tutkimuksista on erinäisiä muistikuvia. Kolonoskopia on aika epämukavaa. Niin epämukavaa, että toisen kerran se piti tehdä anestesiassa. Se miksi kaipailen epikriisejä on että haluan tietää löytyikö mitään selitystä mahaoireilleni. Tai jotain mistä saisin otetta. Tuskin ne paperit mitään mullistavaa tietoa toisi, mutta kyllä olen paljon miettinyt sitä että johtuivatko oireeni siitä mitä taustalla tapahtui. Sattuiko mahaan koska mulla oli paha olo enkä osannut kanavoida tunteita muulla tavalla. 

Nämä on tällaisia hyvin irrallisia ja kelluvia asioita. En itse tahdo saada niistä otetta. On ihmisiä joiden kanssa haluaisin keskustella, mutta he ovat jo niin etäällä minusta että pelkään tulevani torjutuksi jos otan asioita heidän kanssaan puheeksi. Mun mieli on kuin tää meidän koti. Päältä sievä ja ihan toimiva, mutta vähän väliä silmiini osuu jotain huolestuttavaa. Ja pelkään, että kohta talo romahtaa enkä selviä sieltä alta pois. Kun asioita miettii liikaa, niistä tulee sietämättömiä. Mutta ei tämä pelkästään pahoja asioita elämään tuo. Nyt kun en terapian kautta tongi asioita liian syvältä, olen etääntynyt siltä "herkimmältä" alueelta. En säpsähdä mainoksia tai pimeää niin herkästi. Unimaailmassani on myös mullistavia asioita tekeillä.

Viime yönä muutimme isoon, hyvin isoon taloon. Huoneita oli paljon enkä täysin päässyt perille siitä missä mikäkin huone sijaitsi. Sen kuitenkin aistin ja näin että talossa oli paljon pelottavia asioita, ihan haamujakin. Meidän makuuhuoneessamme oli iso avoin kylpyhuone. Suihku sijaitsi korkealla korokkeella avoimessa tilassa. Ei kaiteita ympärillä. Näin kuinka joku vaalea mies oli suihkussa alasti. Tiesin, että hän oli haamu. Tiesin myös miten hän oli kuollut. Sillä seuraavaksi hän käveli alasti suihkutasanteen reunalle ja tiputtautui alas. Unessa pyöri myös paljon muuta pelottavaa. Aika usein yhdistän näihin unieni taloihin ullakoita ja niissä piilee se tosi tosi paha. Jotain mitä en näe, mutta se on siellä. Ullakkopaha liittyy lapsuuteen. Ensimmäisessä suomen kodissa oli pitkät matalat ullakkokäytävät. Pimeitä kosteita ja pelottavia. Isäpuolen huoneessa oli omansa. Hänen huoneessaan ei muutenkaan saanut olla, mutta en muista ikinä uskaltaneeni sen huoneen yhteydessä olevaan ullakkovarastoon. Se miksi tämä nyt on mullistavaa liittyy siihen, että viime yön uneeni ei liittynyt pelkoa. En jähmettynyt enkä pyrkinyt unesta ulos. Yritin enemmänkin luoda asioille merkityksiä ja tuntui jopa siltä, että tietoisesti palasin siihen taloon vaikka heräilin välissä.

En pistäisi vastaan vaikka näitä unia ei tarvisi ikinä enää nähdä, mutta pientä helpotusta se tuo kun kaikkea ei tarvitse jatkuvasti pelätä. Nyt odotan sitä, että isäpuoli kehtaisi ottaa minuun yhteyttä ja saisin haukkua hänet pystyyn. Face to face. Ja sanoisin miten säälittävä ja kuvottava olento hän on ja toivoisin ääneen etten ikinä halua hänen löytävän onnea. Mistään. Ikinä. Ja näin minusta tuli se tarinan pahis. Katkeruus kyllä syö ihmistä.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti