Niin kuin aika usein, tämäkin viikko on ollut yhtä ala ja ylämäkeä. Koko komeus on hioutunut huippuunsä tässä viikonloppua kohden mentäessä ja nyt en tarkoita tätä suinkaan pelkästään negatiivisessa mielessä.
Pojulle iski viime viikonloppuna flunssa ja pari yötä meni kuumeillessa. Pientä räkäistä halailijaa ja suukottelijaa on vaikea vastustaa ja itse aloitin sairastamisen tuossa alkuviikosta. Siihen mennessä kun poju oli taas oma pirteä itsensä, minä itkunsekaisin fiiliksin istuin opiskelijaterveydenhuollon päivystyksessä ja jonotin ilman ajanvarausta terveydenhoitajan vastaanotolle. Pikanieluviljely oli negatiivinen ja epäiltiin kurkunpääntulehdusta. Puoliso taas tuumi, että tämä saattaa olla nyt influenssaa. Rokotehan tuli otettua tuossa marraskuussa pojun neuvolareissun yhteydessä ja varmaan vastaisuudessakin sen otan koska tulen työskentelemään terveydenhuoltoalalla ihmisten keskuudessa joilla oma kehon puolustuskyky on heikentynyt. Mutta kuten taas huomaan, kipeänä ollaan. Ja minä kun sairastan, niin sairastan yleensä aika huolellisen kipeästi.
Alahengitystiet on tulessa. Syöminen ei ole ongelma, mutta yskiminen sattuu ihan julmetusti ja hetken joutuu aina keräilemään itseään rykimisen jäljiltä. Kuume on pahimmillaan ollut siellä 39 asteen pinnassa ja eilen kun vaille viisi lähdin kävelemaan koululta autolle vajaata parin kilsan matkaa, niin mietin että selviänköhän edes autolle asti. Autolle raahustettuani soitin heti puolisolle ja itkin puhelimeen. Sopersin ja itkin, että olen tosi tosi kipeä ja särkylääke ei ole auttanut vaikka tunti sitten sen otin jne. Hän pyysi tulemaan kotiin ja kun suljin puhelun, tunsin kuinka samaan aikaan särkylääke potkaisi sisään ja lämpö virtasi hiljalleen vartaloon.
Reilu vuosi sitten, helmikuussa muistaakseni, vähän muuton jälkeen lähdin ensimmäistä kertaa kotikunnan keskustaan pojun kanssa kävellen. Poju nukahti melko pian rattaisiin ja reitti oli helppo. Mukava pieni pakkanen ja kaunis maisema, lunta puiden oksilla, kevyt lumisade ja matkaa vain reilu pari kilometriä. Ensimmäiseksi suunnattiin kirjastoon ja etsin pari kirjaa itselleni, pari puolisolle. Sitten siirryin apteekkiin ja hoidin pari muuta pientä asiaa siinä samalla. Tunsin kyllä sen jo kirjastossa, olin uupunut. Kotimatkan aloittaminen tuntui piinalta. Kaunis maisema muuttui raskaaksi loivan pitkän ylämäen ja yltyneen lumisateen vuoksi ja rattaat painoivat kirjojen ja muiden tavaroiden painosta. Nälkäkin taisi olla. Alkoi itkettää ja soitin puolisolle. Vielä puolitoista kilometriä kotiin, mutta minä en jaksa yksin. Puoliso lähti meitä vastaan ja muistan miten tunnistin hänet jo kaukaa saappaista. Motonetistä ostetut polyverit koristavat nykyään minunkin jalkojani talvisin. Heti helpotti. Väsytti, mutta ei tarvinu jaksaa yksin.
Näitä tilanteita on ollut aiemminkin. Rankan pitkäksi venyneen lumikenkäilyn jälkeen laitoin viestiä puolisolle, että väsyttää ja itkettää. Hyvä ystävä ilmoitti olevansa raskaana ja olin äärettömän onnellinen hänen puolestaan, mutta samaan aikaan äärettömän surullinen ettei vauvan yrittäminen silloin vielä ollut meidän kohdalla mahdollista. Ja taas lähti viesti puolisolle. Joka kerta hän tulee vastaan, viimeistään kotona eteisessä. Auttaa riisumaan päällivaatteet ja laukut ja kuuntelee kun itken. Tää on se tyyppi josta haaveilin jo teininä.
Mulla on kaikista vaikeuksista huolimatta ollut käsittämätön kyky tipahtaa jaloilleni. Tai sitten elämä vaan kompensoi paskaa säkää hyvällä menestyksellä työmarkkinoilla. Niin tai noin, löydän itseni jälleen kerran siitä onnellisesta porukasta joka saa töitä. Pääsin työhaastatteluun ja sovittiin, että ilmoittavat valinnoistaan parin viikon päästä. Kävelin ulos haastatteluhuoneesta ja ehdin mennä pari metriä ulko-oven suuntaan kun minut huudettiin takaisin huoneeseen. Kesätyö oli minun. Nyt on vähän epätodellinen olo. Pari päivää sitten tilanne oli se, että en meinannut päästä edes haastatteluun ja nyt mulla oli jo työpaikka kourassa. Myös eka keikkavuoro oli tarjolla tälle päivälle, mutta sairastelun vuoksi jouduin siitä kieltäytymään. Tuleva kesä- ja heinäkuu kuluu vanhainkodin dementiayksikössä. Haastava, mutta paljon antava ajanjakso siis edessä. En muuten edes muistanut kysyä palkkaa.
Tämän mä taiteilin ihan omaksi ilokseni pari viikkoa sitten :]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti