Taas minä säädän täällä. Ulkoasu muuttui ja tässä pientä hienosäätöä tehdessä osa blogimerkinnöistäkin meni sekaisin. Hups.
Kulunut puolitoista kuukautta on tuntunut kuin pieneltä tulikasteelta. Järjetön kiire, järjettömän paljon muistettavaa, järjettömän paljon muutoksia elämässä. Eilen neljän tentin putken jälkeen ihan hippasen väsytti. Mutta läpi on. Osa rimaa hipoen, mutta läpi kuitenkin. Ensi viikko on lomaa ja sen jälkeen alkaa mieluisammat ajat opintojenkin kanssa. Anatomia, lääkehoito ja lähihoitajapohjaisten harjoittelutunnit. Ajattelin olla etukäteen viisas ja lukea jo lomalla anatomiaa varastoon. Paljon pänttäämistä tiedossa, joten ennakointi ei olisi pahitteeksi..
Ryhmäläisten kanssa alkaa löytyä sellaista selkeää yhteishenkeä. Opettajatkin ovat kiitelleet sitä miten aktiivinen ja hyväntuulinen ryhmä ollaan. Toki kaikki ei vielä tunne kaikkia, mutta se fiilis että ruokatauolla voi mennä istumaan kenen tahansa viereen on jo aika hyvä merkki yhteishengestä. Toivottavasti tää fiilis kantaa pitkälle :]
Lapsosen päivähoito on jatkunut varsin mallikkaasti. Enää hän ei itke hoitoon jäädessä ja melkeinpä unohtaa meidät jo siinä hoitopaikkaan mennessä. Tänään toki alahuuli väpätti hoitoon jäädessä, mutta uskon että sellaisetkin mielipahat unohtuu pian kun puuhailevat yhdessä siellä. Pelkäsimme, että hoitoon jäädessään hän söisi huonosti, nukkuisi huonosti ja ei osallistuisi leikkeihin mutta pelot olivat varsin turhia. Hoitotäti sanoi pojua varsin tasapainoiseksi yksilöksi ja se tuntui aika hyvältä.
Hain muuten kesätöitä. Nyt jo vähän kaduttaa, pitkä loma pojun kanssa olisi ollut aika ihanaa. Tosin eihän tässä mitään varmuutta paikan saamisestakaan ole, että pitkä loma voi edelleen toteutua. Itsetunnolle tekisi kuitenkin ihan hyvää jos tienaisin vähän rahaa tähän meidän talouteen. Välillä kun tunnen itseni vain suureksi kulueräksi. Ei puoliso sellaista anna ymmärtää, mutta itseä se vaivaa.
Työpaikan haussa kävi kuitenkin pieni kömmähdys. Hain terveyskeskukseen vuodeosastolle ja vasta haastattelussa selvisi, että työnkuva on paljon laajempi ja vaativampi kuin olin ennalta tiennyt. Ja ehkä siitä henkisesti haastavimmasta päästä. Osasto toimii erikoissairaanhoidon jatkeena esim saattohoitovaiheessa oleville syöpäpotilaille. Potilaiden ikähaitari on suuri. Nielaisin varmaan aika kuuluvasti ja olin jokseenkin masentunut. Jos saan paikan, olen suoraan sanottuna kusessa. Tutkintoni on antanut valmiudet kyseiseen työhön, mutta käytännön kokemusta osastohoidosta minulla ei ole kuin harjoitteluiden kautta ja saattohoitoa en ole päässyt edes harjoittelussa toteuttamaan. Olisi pitänyt hakea johonkin vanhainkotiin.. Kyllä mä tiedän, että mä selviäisin siitä ja työpaikkana se olisi varmasti todella todella eteenpäin vievä, mutta pelkään tuottavani pettymyksen itselleni ja työyhteisölle. Mutta jälleen kerran menen ajatuksissani aivan liian pitkälle. Työn saaminen ei ole varmaa ja yritän olla asiaa miettimättä sen enempää. Asia selviää ensi kuun alussa ja jos töitä ei irtoa, niin mietin sitten uusiksi haenko edes muihin paikkoihin.
Olen pitkästä aikaa yksin kotona. Kerään ajatuksia ja voimia. Yritän kuulostella itseäni.
En vieläkään oikeasti tiedä kuka minä olen tai millainen minä olen. Lapsuuden kokemukset ovat muokanneet minääni niin paljon ettei identiteettini ole kasvanut normaalilla tavalla ja olen imenyt ympärillä olevilta ihmisiltä tapoja, eleitä ja ilmeitä sulautuakseni joukkoon. Välillä herään ajatuksissani siihen, että nauraessani heilutan käsiäni juuri niinkuin se yksi alakoulun kaverikin. Toisessa tilanteessa nauruni kuulostaa toisen ihmisen, tutun naurulta. Mikä on omaa ja mikä toiselta lainattua. Siihen kaipaisin toisinaan kipeästi vastauksia, mutta samalla varon liian syvällistä itsetutkiskelua. Terapiaa ei enää ole ja jos kauhaisen liian syvältä, saatan avata taas jotain mitä en omin avuin kykene käsittelemään. Olen kokoelma muiden heijastuksia joihin liimaan palasia itsestäni. Harvinaisen rikkinäinen ja käsittämättömän kokonainen.
Ylläolevasta syystä tämä planeetta ei kanna päällään ihmistä joka tuntisi minut läpikotaisin. Jos itsekään en vielä tiedä mitä kaikkea minussa on, ei kukaan muukaan voi minua kokonaisena nähdä. Välillä kelaan mielessäni mitä muut minusta tietävät, toiset enemmän toiset vähemmän, useimmat eri asioita. Olen niin tottunut puhumaan asioita mielessäni, kertomaan kokemuksia itselleni, koska lapsena ei ollut muita kuuntelemassa kuin minä itse. Huomaan toistavani samaa kaavaa edelleen vaikka nyt kuulevia korvia on muitakin. Oletan, että he kuulevat ajatukseni ja hätäni vaikka heillä ei ole käsitystäkään siitä mitä minulle kuuluu. Eikö kukaan voisi opetella lukemaan ajatuksiani? Se olisi niin paljon helpompaa kuin puhua näistä asioista ääneen :]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti