maanantai 2. helmikuuta 2015

Kiitollinen


Minä en murrosikäisenä ollut ikinä varsinaisesti se murrosikäinen. Tai lapsena kiukkuinen. Pidin tunteet omana tietonani. Joskus saatoin itkeä kivusta jos olin kaatunut tai loukannut muuten itseni, mutta alakoulun viimeisillä luokilla opin peittämään senkin. Kotona terotettiin kyllä, että oma moka jos olin kaatunut pyörällä. Sitten purin hammasta ja keittiön hanan alla suihkuttelin käsivarresta verta ja hiekkaa. Kyyneleitä ei saanut näyttää, se oli heikkoutta ja joku voisi suuttua sellaisesta.

Murrosikäisenä kasvoin kyllä niinkuin nuori ihminen kasvaa. Fyysisesti ja toki henkisestikin, mutta sisäänpäin. Kotona eletty todellisuus alkoi tuntua kummalliselta. Aloin ymmärtää ja katsoa asioita eri tavalla ja hämmennys valtasi yhä enemmän ja enemmän. En edelleenkään käynyt kavereiden kodeissa, ainakaan kovin usein mutta ihmettelin miten outoja muiden perheet olivat. Kaverit harrastivat paljon, kävivät tapahtumissa ja konserteissa, osa jopa seurusteli ikäistensä kanssa. Ja tappelivat avoimesti kotona.

Miten ne uskalsivat? Eikö heillä ollut mitään kuria? Kyllä meillä vaan pistettiin luu kurkkuun jo pelkällä katseella jos muiden ihmisten seurassa sanoi jotain ajattelematonta. Ai saako joku oikeasti sanoa olevansa eri mieltä ilman, että pelkäisi jotain pahaa tapahtuvan? Ai eikö muiden isä(puole)t ole sellaisia?

Sitten alkoi sellainen surun ja murheen kausi. Itkin iltaisin sitä ettei ollut poikaystävää, jotain sellaista perheen ulkopuolista ystävää joka vain halaisi ja tuottaisi enemmän mielihyvää kuin pahaa. Kuuntelin radiosta biisejä ja laskin miten monta vuotta vielä olisi siihen, että täyttäisin 18. Aika monta. Pieni pakoreitti kuitenkin löytyi kun keksin seurakunnan kautta hakea toisella paikkakunnalla sijaitsevaan lukioon, sisäoppilaitokseen. En edelleenkään ymmärrä miksi isäpuoli päästi minut lähtemään. Olinhan viikot ilman valvovaa silmää. Kai seurakuntalaisten painostus ja kiinni jäämisen pelko pakotti hänetkin seinää vasten.

1999 muutin pieneen yhden hengen huoneeseen käytävälle jonka varrella oli useita samanlaisia huoneita. Wau mikä vapaus! Sain sisustaa huoneen juuri niin kuin halusin. Huoneessani kävi juuri niitä ihmisiä joita sinne halusin ja öisin kukaan ei tullut viereen. Aloin seurustelemaan ja pieni kapinallinen minussa heräsi. Olin välinpitämätön koulun suhteen ja elin kiihkeästi kasaan menetettyjä vuosia. Sitten minut tiputettiin alas korkealta ja kovaa.

Tulin joululomalle kotiin. Melkein kaksi viikkoa piti jaksaa olla kotona. Oloa vähän helpotti se, että äiti oli hankkinut itselleen matkapuhelimen. Sain aina isäpuolen ollessa muualla laittaa viestiä poikaystävälle. Äiti piti salaisuuteni kyllä isäpuolelta. He eivät olleet olleet väleissä enää vuosiin. En tiedä keskustelivatko he edes. Äiti sanoi jääneensä minun takiani, ei uskaltanut lähteä koska isäpuoli oli uhkaillut viemällä minut häneltä. Aika vaikea rasti, varsinkin kun on elänyt henkisen väkivallan alla jo useita vuosia eikä omia oikeuksiaan ymmärrä. Ei siitä niin helpolla lähdetä. Yhdessä vaiheessa minäkin käännyin äitiäni vastaan. Emme olleet puheväleissä, isäpuolella oli siinäkin osuutensa.

Uuden Vuoden päivä 2000 muutti aika monta asiaa elämästäni. Parempaan ja huonompaan. Isäpuoli oli aatto yönä käynyt läpi reppuni sisällön. Löytänyt poikaystävän mukaan pakkaamia musalevyjä, kirjeen, kuitit lompakosta erinäisistä ostoksista ja muuta kiellettyä. Yksityisyyttäni oli jo siihenkin mennessä loukattu niin lukuisilla eri tavoilla ettei tuo nyt tilanne yksinään niin kummalliselta tuntunut, mutta seuraukset olivat pahemmat kuin pelkäsin.

Aamulla äidin lähdettyä kävelylle sattui välikohtaus mikä on piirtynyt mieleeni ikuisiksi ajoiksi. Ensin istuin sängyn laidalla ja kuuntelin kun isäpuoli luetteli kaikki lompakosta löytyneet kuitit läpi. Sitten veti olohuoneeseen ja pisti levyn soittimaan, äänet täysille ja huusi "tanssi perkele". Seuraavaksi hän repi levyt käsissään ja siitä eteenpäin en juuri muistakaan mitään. Korvissa kohisi ja kyyneleet valuivat poskilla. Tuijotin vain hänen verta vuotavaa kättä ja mietin varmaan, että kuolisinpa juuri nyt tähän paikkaan.

Seuraavaksi hän ilmoitti, että lopetan koulun. Tavarat haetaan seuraavana arkipäivänä kun koulu on alkanut ja kaverit tunneilla. En saisi hyvästellä ketään, häviäisin vain. Ensimmäistä kertaa mulla tuli sellainen tunne, että ei tää näin voi mennä. Ei elämä voi olla näin paskaa ja ei joku joka ei edes ole mun oikea läheinen voi mua tällä tavalla paiskoa. Illalla pyysin äitiä kävelylle ja kerroin tapahtuneesta, poikaystävästä ja vuosia jatkuneesta fyysisestä ja henkisestä hyväksikäytöstä. Itkettiin ja naurettiin. Oltiin siinä paskassa yhdessä.

Yöllä äiti laittoi uudella matkapuhelimellaan viestin tutulle poliisilleen. Aamulla sanottiin isäpuolelle, että lähdetään käymään kaverilla ja häivyttiin. Mukana vain päällä olevat vaatteet. Poliisi odotti viereisen Siwan pihassa ja ajettiin poliisilaitokselle kuulusteluihin. Poliisilaitokselta turvakotiin jne. Kaikki kävi aika nopeasti siinä rytäkässä. Olin alaikäinen ja asiaan reagoitiin nopeasti. Kaikki tulevat tapahtumat tai tuomiot eivät menneet minun parastani ajatellen, mutta pitkään jaksoin olla välittämättä. Mä pääsin pois sieltä ja se oli sillä hetkellä parasta mitä mulle oli koskaan tapahtunut.

Mitä sitten jos elämä paiskoo. Asioista selviää, tavalla tai toisella tai sitten ei. Välillä joudun nöyrtymään sen tosiasian edessä, että aina on joku jolla menee vielä huonommin. Silti maailma on kaunis ja minussa on kauneutta. Kauneutta on myös se, että jotkut ihmissuhteet säilyvät välimatkasta ja elämäntilanteesta huolimatta. Sain ystäviä sisäoppilaitoksesta ja osa heistä on mutkien ja välirikkojen kautta kuitenkin jäänyt rikastuttamaan elämääni. Kiitollinenkin voin siis kuitenkin olla aika monesta asiasta.


2 kommenttia:

  1. Huhhuh. Sulla on ollut kyllä todella rankka nuoruus. Hyytävää, mutta kirjoitat tosi koskettavasti. En pysty edes kuvittelemaan. Toki kullakin on omat arpensa, mutta tällaisen avautumisen jälkeen omat tuntuvat aika mitättömiltä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aina on joku jolla menee huonommin. Siksi niistä omista kokemuksista pitää pitää vielä tiukemmin kiinni. Ne on omia ja siksi niin tärkeitä :)

      Poista