Unta ja autoilua

Luulisi, että autoiluun ja pitkiin matkoihin tottuisi..

Syysajelulla

Ollaan puolison kanssa oltu koko seurustelun ja yhdessäolon ajan aika liikkuvaisia. Hyvin harvoin viikonloppuja vietettiin omalla asunnolla. Yleensä suunnattiin jomman kumman kotiin, joskus harvoin ystävien luo. Kilometrejä kertyi kuukaudessa helposti pari tuhatta pelkistä vapaa-ajan matkoista, siihen päälle vielä puolison työreissut. Onneksi nykyään välimatkat molempien koteihin on lyhemmät ja päivän/parin reissut ovat verraittain helppoja vuoden takaisiin kilometreihin verrattuna. 

Lapsonen aloitti reissuelämän ja autoilun jo kolmen viikon ikäisenä. Käytiin tietty isovanhempien luona kyläilemässä, mutta sen lisäksi matkattiin puolison mukana työreissuilla. Ellei oltu viikolla tien päällä niin viikonloppuna kyllä. Edelleen sama tahti jatkuu. Me ei osata olla paikoillamme. Välillä olen miettinyt johtuuko lapsosen huonounisuus liiallisesta matkaamisesta. Samoja rutiineja ja aikatauluja pyritään kyllä ylläpitämään paikassa kuin paikassa, ruokailut tosin menevät välillä miten sattuu. Uniajoista on kuitenkin saatu pidettyä kiinni ja nyt alkaa taas öidenkin suhteen valoa pilkottaa tunnelin päässä. Enää en edes ärsyynny (ainakaan pahasti) siitä, että lapsonen vatvoo puoliunessa hiuksiani. 

Pari kuukautta sitten kyseinen rutiini aiheutti itselleni itkupotkuraivarit pariinkin otteeseen. En jaksanut enää öisin sitä, että joku kiskoi hiuksista. Varsinkin jos lapsosen uni oli tiukassa, niin hän aloitti hiusten repimisen. Vingutti napakalla letillä olevia hiuksiani ja sama kyllä toistuu edelleen. Kuuluu ding ding ding NAPS....ding ding ding NAPS. Paremmin nukutut yöt ja mielenhallinnan harjoitukset (toistuva mantra "nou hätä, ne on vaan hiuksia") ovat ehkä auttaneet. Tosin uskon ettemme ole vielä kokonaan yli tästä ongelmasta ja saatan pari kyyneltä vielä tirauttaa hiusteni tähden. Ihana puolisoni tulee kyllä välillä hätiin. Puskee päänsä lapsosen ulottuville ja ohjaa hänen kätensä omiin hiuksiinsa. Näin minä saan hetken hengähdystauon ennen seuraavaa episodia.

Takaisin autoiluun.. Jouluna repäistiin ja ajettiin lappiin vajaaksi viikoksi sukulaisiin. Aluksi ajateltiin, että ajellaan aamuyöstä että oltaisiin päivällä perillä. Muutaman ystävien kanssa tehdyn juttutuokion päätteeksi todettiin, että pakko ajaa yöllä. Lapsonen, eikä me muutkaan selvittäisi siitä matkasta kunnialla jos pitäisi kymmen tunnin ajaksi keksiä viihdykettä. Yöllä ajaminen hirvitti ja kyllähän se aika kurjaa olikin, mutta lapsosen kannalta ehdottomasti paras ratkaisu. Paria herätystä lukuunottamatta hän veteli sikeitä matkat molempiin suuntiin. Me vanhemmat olimme melkoisen ryytyneitä ajomatkan ja valvomisen jäljiltä ja aamulla tuli sellainen pieni välikuolema koettua kun perillä aamuviideltä lapsonen oli pirteä kuin peipponen ja me kuin trukin alle jääneet. Ei auttanut kuin valvoa ja tasoittaa päätä päiväunilla lapsosen päiväunien aikaan. Selvittiin! Tosin ihan heti ei oteta uusiksi..

Viime yönä tosiaan ajeltiin takaisin tänne etelään. Puoliso ajeli ekat kuusi tuntia ja minä sitten loppumatkan. Siinä n. 30 kilometria ennen määränpäätä koin taas sellaisen jutun, että meinasi ihan hampaat kalista suussa. Puoliso ja lapsonen nukkuivat takapenkillä kun olimme ohittamassa pientä kyläpahaista. Olin laittanut radion päälle ja lauleskelin ikivihreiden tahdissa kun sattui jotain todella outoa. Taivas muuttui jonkun välähdyksen johdosta sähkönsiniseksi. Heti perään kylänraitilta meni sähköt ja katuvalot sammuivat kuin iskusta. Oli pimeää. Seurasi toinen yhtä voimakas välähdys, taas ilman mitään jyrinää tai muutakaan ääntä. Tuntui kuin olisin vajonnut penkkiini. Tuijotin vain eteeni ja säikähdyksestä johtuen en uskaltanut katsoa enää muualle kuin suoraan eteenpäin. Vajaan kilometrin ajettuani tapahtumapaikalta katuvalot syttyivät hiljalleen takaisin päälle ja kolmas, edellisiä huomattavasti lievempi väläys täytti taivaan. Sitten kylänraitti muuttuikin pimeäksi peltojen ja metsien reunoittamaksi tieksi. Jossain vaiheessa puoliso heräsi kysymään, että jaksanko vielä ajaa. Sanoin, että tuossa vähän matkaa sitten satui jotain minkä johdosta en taida kyllä heti saada unta. Niin naurettavalta kuin se kuulostaakin, niin mieleen hiipi heti pommitukset, ufot, mitä niitä nyt voikaan pelätä. Eiköhän tällekin taas joku ihan järkevä selitys löydy, mutta iltapäivälehdistä ja kyläpahasen nettisivuilta ei mitään asiaan sopivaa irronnut. Puoliso vähän hymyili jutulleni ja väsymys saa tapahtuneen lipsumaan mielestä, mutta sellainen pieni selkäpiitä karmiva fiilis koko jutusta jäi.. 

P.S. Lapsosen turvaistuimeksi valittiin pitkällisen mietinnän päätteeksi Cybex Pallas 2-fix. Saksasta tilattuna saatiin n. 100€ halvemmalla kuin mitä istuin olisi Suomessa maksanut. Toistaiseksi toimiva ratkaisu, aika näyttää miten istuin muotoutuu kasvavan lapsen tarpeisiin.