Milloin sinne kouluun oikein saa lähteä?

Yllä vielä tunnelmia parin viikon takaisen syntymäpäivän aamupäivästä ja lahjalaatikon avaamisesta. Rakkaat ympärillä ja ihana lahja sylissä, kyllä kelpaa :]

Kylpyhuoneen ja kodinhoitohuoneen remontti on nyt täysillä käynnissä. Huoneiden välinen seinä purettu, katto, seinät, lattia ja saunan panelointi riisuttu ja nyt pikkuhiljaa syntyy uutta tilalle. Lattian ja seinien laatat valittu sekä saunan paneelit katsottu valmiiksi. Päänvaivaa aiheuttaa vielä se, että hankimmeko erikseen pyykinpesukoneen sekä kuivausrummun vai kuivaavan pyykinpesukoneen. Sekä tason, laatikostojen runkojen sekä ovien värit. Maanantain reissu nimittäin hämmensi entisestään. Haluamiamme värisävyjä ei ollut ja muut vaihtoehdot eivät täysillä lämmitä. Ikean keittiösuunnittelu-ohjelma on myös aika alkeellinen eikä sillä nyt niin hyvää käsitystä saa vaikka vaihtoehtoja kuinka räpeltäisi, varsinkin kun suunnitellaan kylpyhuonetta eikä keittiötä. Mut hyvä siitä tulee, vanha oli niin rupsu että tää uusi pesee sen 10-0 millä tahansa värimaailmalla.

Remontin keskellä asuminen on kyllä aika työlästä. Varsinkin purkuvaiheessa pölyä kulkeutuu väkisinkin suureen osaan muitakin tiloja. Työmiehet (joskus seitsemänkin samaan aikaan), me ja koira myös siirtävät likaa ja pölyä ees taas kulkemisen myötä. Sähkökeskus kun on talon toisessa päässä, niin trafiikkia on. Sitten on se, että lapsonen niin ihailisi ja silittelisi työmiesten olohuoneessa säilyttämiä työkaluja yms värkkejä ja koira haluaisi tervehtiä ja näyttää lelujaan kaikille kotona käyville. Ihan sääliksi käy kun molempia joutuu välillä makuuhuoneissa panttaamaan kun työmaan tuntumassa on ehdoton liikkumiskielto. Tässä ollaankin sitten reissattu taas aika paljon molempien kotona ees sun taas. Yhden kahden päivän pistäytymisiä kotona ja sitten taas suihkun tarpeessa jonnekin. Työlästä on ajaa pitkiä matkoja useita kertoja viikossa, pakata uudestaan ja uudestaan, kantaa pyykkejä ees taas ja saada lapsonen rauhoittumaan unille eri paikkoihin. Lapsoselle onneksi hankittiin jo alusta asti omat sängyt kaikkiin koteihin, niin on se oma tuttu nurkka mihin pään painaa. Hertta nyt näköjään tekee pesän vaikka muovipussin päälle.. 

Mutta tää kaikki on varmasti taas sen kaiken vaivan arvoista..!

Viime viikolla iski taas hirrrrvee makeannälkä ja kaivettiin esiin maaliskuussa bongattu suklaa-suolapähkinä marengin ohje. Tätä on jo toistamiseen tehty, ihan sellai fiilis, että joka kerralla se maistuu vähän erilaiselta ja kertaakaan en ole saanut siitä ihan "täydellistä", mutta sen verran hyvää kuitenkin, että pellillinen katoaa parissa päivässä. Todellista lohturuokaa..

Resepti osoitteesta Soulkitchen

Koulun alkuun on enää pari viikkoa. Elokuussa huhuilin opintosihteeriltä alkamispäivän aikatauluja, sanoi että joulukuussa laittavat infoa. Mitään ei näy tai kuulu missään ja heti alkaa huolettaa. Parin viime vuoden aikana huomaan muuttuneeni pessimistiksi. 10 vuotta sitten olin mielestäni optimisti, kaikki oli mahdollista. Nyt parempi ajatella pahinta, sitten voi aina yllättyä positiivisesti. Kuluneen vuoden aikana olenkin jo useaan otteeseen käynyt tarkistamassa koulun nettisivuilta, että nimeni löytyy valittujen joukosta. Kyllähän se siellä ihan selkeästi lukee, mutta entä jos siinä on vaan tapahtunut näppäilyvirhe ja odotan ihan turhaan sitä infoa. Etten nyt ihan sekoaisi huolesta, niin ajattelin huomenna taas soitella kouluun ja kysellä aikataulujen perään. Pelko on selkärangassa, mutta järki onneksi sanoo että ei tässä nyt mitään hätää ole. Kelankin sivuilla asiointipalvelussa oli maininta, että koulusta tullut tieto opiskelupaikasta. Ei hätää, hengitä syvään, laske kymmeneen, kyllä sä sinne kouluun pääsit. Hemmetin pessimismi.

Seuraava huoli on sitten se miten sopeudun joukkoon. Edellisissä opinnoissa kyllä totuin siihen, että olin siitä vanhimmasta päästä. Suurin osa ryhmästä 18-22 vuotiaita. Elämäntilanteet ja näkemykset kyllä eivät aina kohdanneet, mutta nuoremmistakin löytyi niitä joilla oli jo laajempaa katsontakantaa. Nautin heidän seurastaan kyllä. Ensimmäisenä vuotena suostuin ryhmänvanhimman rooliin ja ihan tunnollisesti hoidinkin siihen asetetut tehtävät. Mutta huomasin kyllä miten joitain ärsytti se, että sanoin jos mielipiteeni erosi muista. Kyllä mulle naurettiin ja pidettiin nipona, mutta onneksi itsetunto riitti ja loppujen lopuksi ehkä asetin itselleni niin korkean riman, että olin itseni pahin arvostelija. Väsytin itseni sillä, että halusin olla tosi hyvä. Anatomian kokeissa ei riittänyt se, että osasin sen mitä kokeessa vaadittiin vaan opettelin extrat ja kirjoitin nekin vielä koepaperiin jos aihealue liippasi riittävän likeltä. Sitä kautta sainkin ehkä merkittävimmän kehun. Anatomian opettaja laittoi viestin wilman kautta. Kysyi, että olenko ikinä miettinyt lääkärin uraa. En ollut. Tai kyllä mä siitä olin haaveillut, mutta ihan salaa. Ei sellaista kehdannut ääneen sanoa, tiesin saavani naurut päälle. Mutta opettajan kommentti tuntu ihan superhyvältä, joku näki mussa jotain vähän enemmän ja se riitti palkinnoksi kaikesta siitä lukemisesta. Vaikka kyllä ne täyden pisteen kiitettävätkin ihan hymyilyttivät :]