keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Nuts

Niin se aika kultaa muistot. Hah!

Vauva syntyi heinäkuun alussa pari päivää yli lasketun ajan. Toivoimme kovasti pääsevämme Norlandia potilashotelliin synnytyksen jälkeen, mutta lapsivesien menosta lapsen syntymään kesti yli 18 tuntia joten se vaihtoehto oli poissuljettu.

Vauva oli tietenkin täydellinen. Oppi rinnalle jo synnytyssalissa. Synnytys muutenkin oli kokemuksena paljon positiivisempi kuin ensimmäisellä kerralla. Ehkä itse osasin paremmin tai sitten uskalsin luottaa enemmän. Putkeen ei kaikki kuitenkaan mennyt.

Synnytyssalissa sain epiduraalin, mutta voimakkaista supistuksista ja sen aiheuttamasta liikennehdinnästä johtuen anestesialääkäri ei saanut laitettua puudutetta ensimmäisellä yrityksellä. Parin päivän päästä synnytyksestä hartiani meni totaalijumiin enkä kyennyt edes istumaan. Pienikin kohoasento aiheutti valtavat kivut. En pystynyt syömään, hoitamaan vauvaani tai edes käymään vessassa.

Samaan aikaan lastenlääkäri tutki vauvan ja oli sitä mieltä, että reisivaltimopulssi oli tunnustellessa liian heikko. Vauvasta otettiin saman tien neliraajapaineet. Hän sai nukkua kainalossani toimenpiteen ajan. Seuraavaksi tuli EKGn otto. Vauva inhosi toimenpiteitä ja oman tilani vuoksi en päässyt muihin toimenpiteisiin mukaan. Jo pelkästään vaipan vaihdon aikana alkoi armoton huuto niin että lapsi oli kirkuvan punainen eikä henkikään kunnolla kulkenut. En siis yhtään ihmettele, että hoitajat olivat kylväneet vauvan muoviseen kehtoon pinkkejä tutteja ja käyttäneet sokeriliuosta. Mikä vain helpottaa vauvan oloa ja heidän työtään.

Oltiin neljättä päivää sairaalassa ja olo alkoi olla voimaton. Aamukierrolla ollut gynekologi haastatteli minua se yritti selvittää mistä kipuni johtuivat. Seuraavaksi paikalle saapui anestesialääkäri joka kyseli lisää. Minulla diagnosoitiin postspinaalipäänsärky. Epiduraalitila oli tahattomasti puhkaistu niin, että selkäydinnestettä valui ulos ja aiheutti suurta painetta pään ja hartioiden seudulla. Tila korjattaisiin välittömästi veripaikalla.

Oli siis torstai aamupäivä. Samaan aikaan kun minua vietiin sängyllä heräämöön veripaikan laittoa varten, täydellinen vauvani vietiin yksin (puoliso oli vasta matkalla sairaalaan esikoisen luota) lasten sydänlääkärille ultraäänitutkimusta varten. Itkin silmät punaisina puolison tuomaa tyynyä ja muumityynyliinaa vasten vauvantuoksuinen vaaleanpunainen maitoharso naamallani. Sillä hetkellä kaikki oli liikaa ja koko perhe levällään eri paikoissa aiheutti turvattomuutta.

Tuntia myöhemmin minut palautettiin synnyttäneiden osastolle. Kivut olivat jääneet heräämöön taitavan leikkaussalihenkilökunnan käsiin (taas yksi iso syy miksi haluan juuri sille alalle!) ja pian sain vauvanikin takaisin terveeksi todettuna. Siinä käytiin taas yhden päivän aikana läpi sellainen tunneskaala ettei yksi päivä riittäisi käymään niitä pelkoja läpi. Huh!

Koko perheemme sai käsittämättömän hyvää palvelua alusta loppuun ja vaikka epiduraali ei mennyt ihan nappiin, niin olimme kuitenkin hyvissä käsissä ja meitä kuunneltiin. Ainoa mistä hieman loukkaannuin oli se, että lastenlääkäri oli kirjannut kotiutumispapereihin vauvani olevan levoton ja ärtyisä. Ei, siinä hän oli väärässä, vauvani on täydellinen.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti