Tänään oli kaksipäiväisen estekurssin ensimmäinen tunti. Alkuun peruskuviot, käyntiä löysin ohjain. Sitten harjoiteltiin esteistuntaa ilman käsiä ja keventäen ravissa maassa makaavien puomien yli ravaten. Seuraavaksi laukaten maassa olevan puomin yli ja kaikki meni ihan ok tähän asti. Sitten alkoi alamäki. Laukassa oikean esteen yli pääseminen ei ollut hankalaa, mutta heti esteen jälkeen menin jotenkin jumiin ja hevonen lähti laukkaamaan vauhdilla eteenpäin sen sijaan, että olisin saanut ohjattua kulkemallemme ympyrälle. Tätä kun pari kertaa tahkosin onnistumatta, niin kävi se mitä pelkäsin. Hevonen otti kierroksia ja lähti kiitolaukkaa, menetin hallinnan tilanteesta ja lensin selästä pyllylleni maahan.
Onneksi kaikki tämä kävi uudessa maneesissa jonka pohja on peitetty jollain erikoishiekalla. Olisi varmaan sairaalareissu ollut ilman "pehmeää" laskua. Silti meni hetki keräillessä. Nelinkontin katse maahan naulittuna hengittelin ja mietin toimiiko kaikki paikat. Pyrstö otti kunnon tällin ja tuntui, että takareidet puutuvat. Äkkiä ylös, hevonen toiseen käteen ja jaloittelemaan. Vähän aikaa käveltiin rinkiä ja sitten taas selkään ettei paniikki iske. Lopputunti meni hermoja pidellessä. En ajatellut kokeilevani enää yhtään estettä, mutta ope oli sitä mieltä että mennään mennään. Laukkaa en halunnut heti kokeilla, mutta hiljaisessa ravissa sain mentyä esteen yli kolmesti niin, että pysäytin hevosen heti esteen jälkeen.
Nyt iltapäivä on kulunut tapahtumaa läpikäyden. Jännittää ja vähän pelottaakin. Toivon ettei tästä tullut mitään kammoa ja voisin nauttia harrastuksesta jatkossakin, vaikka sitten ilman niitä esteitä. Iltapäivällä kauppareissulla iski pieni paniikki. Tuli vähän huono ja kihelmöivä olo. Iski se todellisuus, että tipahdin kunnolla ja olisi voinut käydä pahemminkin. Ajatus omasta hevosesta lipsui jonnekin horisonttiin. Blah.
Jotain hyvääkin sentään tälle päivälle. Varmaankin ensimmäinen ratsastuskerta kun en saanut mitään allergisia oireita edes tunnin jälkeen. Kiitos kunnon lääkityksen pari tuntia ennen kotoa lähtemistä. Yksi nappi Loratadinia ja yksi Montelukastia. Ah ja kiitos! Kerran nimittäin normitunnilla aivastin ja edellä kulkenut hevonen säikähti niin, että letkassa moni hevosista otti pari sivuaskelta. Sen jälkeen olen yrittänyt nieleskellä aivastuksiani. En tiedä miten olisi selvinnyt tämänpäiväisestä jos kaiken päälle olisi nokka ollut tukossa ja olisi joutunut miettimään voiko aivastaa ja miten.
[Yllä oleva kirjoitettu eilen, alla jatkoa tältä päivältä]
Tadaa! Niin sitä vaan selvittiin hengissä tästä toisestakin estetunnista. Aluksi otti hermojen päälle ja tuntui, että häntäluun tietämille koskee liikaa. Ope kuitenkin pyysi vähän ravailemaan rauhassa ja kokeilemaan josko paikat vertyisi. Jälleen kerran sai huomata sen miten niin mielellään lipuisi kaikilta epämukavuusalueilta pois edes yrittämättä. Sitten kun jatkoin hevosen selässä niin kipu unohtui ja jatkoin tunnilla loppuun asti. Helppoa esteiden ylittäminen ei ollut. Kipu hanurissa toimi koko ajan liipaisimena pelolle ja se oli aika kurjaa. Tiedän, että hermoni olisivat tippumisesta huolimatta jaksaneet paljon reippaammin ilman kipua.
Tipuinhan mä tänäänkin. Kolme kertaa. Mutta hallitummin ja melkein jaloilleni niin hitaassa vauhdissa, että hiekka vain vähän pöllysi. Ja aina heti takaisin selkään ja uudestaan esteelle. Kahden esteen yli pääsi yhtäsoittoa, koko rata meni aika monessa osassa mutta alusta loppuun kuitenkin ja ihan hyvällä mielellä. Kuulemma 100 kertaa saa tippua ennenkuin tietää olevansa hyvä ratsastaja. Olen siis nyt 5 tippumista lähemänä tätä tavoitetta. Vielä 95 jäljellä...oi voi :D
No mutta, ensi torstaina taas kouluratsastus-uraa jatkamaan. Hoidellaan pyrstö kuntoon ja sitten mietitään josko esteitä kannattaisi lähteä uudestaan kokeilemaan. Olen ylittänyt omat odotukseni, mutta täydellisyyden tavoittelijana hyvä fiilis ei pitkälle kanna. Heti tekisi mieli päästä parantamaan suoritusta..
Loppukevennyksenä.. Keittiön tasolle on jäänyt lojumaan mallikappale kylpyhuoneen seinälaatoista. En ole saanut aikaiseksi heittää sitä menemään ja sitten sen päälle on vain ruvennut kertymään tavaraa. Ihan havahduin tänään hymyilemään tätä näkyä. Olen kerännyt laatan päälle lapsosen tavaroita (hiusharja kylläkin minun..) ja kuvasta voisi luulla, että kodissamme asuu pieni tyttö. Herbina hiustenhoitosuihke oli minulle ostettu, mutta en pidä sen liian karkkisesta tuoksusta. Siirsin putelin lapsosen omaisuuden joukkoon, hänenkin kutrejaan nääs joutuu nykyään hoitamaan. Onneksi meidän perheen miehet ei pinkkiä pelkää :]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti