Huonoja ja niitä parempia

Ensin huonot uutiset. Varpushaukka kuoli. Lintu sai levätä vuorokauden pahvilaatikon alla pimeässä ohjeiden mukaan ja seuraavana aamuna puoliso kurkkasi miltä laatikon alla näyttää. Valitettavasti lintu oli kuollut ja puoliso hautasi sen pihalle. Harmitti ihan tosi paljon. Ja suututtaa koska niitä samperin harakoita ei ole enää sen episodin jälkeen koommin näkynyt, pahanilman linnut kävivät vain sättimässä ohikulkijan nurin ja häipyivät paikalta. Toinen huono juttu oli se, että polven lyöminen puuhun maastoratsastuksessa ei mennytkään ihan mustelmalla. Pari päivää tapaturman jälkeen polvi alkoi jäykistyä, turvota ja kerätä nestettä. Käveleminen muuttui ontumisesta hankalaksi kinkkaamiseksi. Terveyskeskuslääkäri punktoi nestettä (ihan kauhea toimenpide!) pois ja määräsi burana-kuurille. No mutta, elämä jatkuu tälläkin pihalla huonon onnen sattumista huolimatta ja alla sitten niitä vähän parempia ja mukaviakin kuulumisia :]

Uuden kävelyreitin varrelta bongattiin auringonkukka-pelto ja sen laidalta pari tällaista kylttiä. pellot ovat kunnan omistamia ja kukkia olisi saanut hakea itselleen ilmaiseksi. Aika kiva idea! Meidän harmiksi kukat olivat jo ehtineet lakastua, mutta pistetään korvan taakse tulevaa vuotta ajatellen. Samalla kävelyllä puoliso huomasi bussipysäkin katoksessa ilmoituksen kadonneesta kissasta. Silloin itselläni välähti. Olin nähnyt samana aamuna saman värisen kissan ihan meidän omalla pihalla ja laitoin viestiä ilmoituksessa olevaan numeroon. Toivottavasti kissa löysi takaisin kotiin!

 Elämä lapselle konsertti oli ihan sympaattista iltakatsottavaa ja jäätiinkin puolison kanssa tuijottamaan yhdessä. Robin on ihan mielettömän reipas ja hyvä roolimalli ja muutenkin aika symppis. Kiva katsoa ja kuunnella! Toki lava täynnä muitakin hyviä artisteja ja ilo ollut huomata, että kiinnostus suomalaista musiikkia kohtaan on itsellä noussut vuosi vuodelta. Mielettömän taitavia artisteja genreissä laidasta laitaan. Enää ei tarvitse kuunnella vain sitä "lempparibändin" musaa vaan kehtaa soittaa niitä muitakin biisejä. Eipä mulla kyllä ikinä ennen ole ollutkaan suomalaisesta musiikista lempparibändiä tai artistia, nyt kuitenkin Haloo Helsinki nousee isoksi suosikiksi! Varsinkin biisi Vapaus käteen jää teki suuren vaikutuksen.

Koska uskon, että pienelläkin lahjoituksella voi olla isossa mittakaavassa suuri merkitys, niin tein tekstiviestilahjoituksen. Mielestäni sillä ei ole väliä mitä tahoa tai asiaa haluat tukea, vaan merkityksellisempää on se, että onvalmis tekemään pieniä juttuja niiden itselle tärkeiden asioiden eteen. Sanoista teoiksi ja niiden tekojen ei tarvitse olla isoja eikä niiden tarvitse kaataa omaa taloutta tai jaksamista. Lähimmäisen rakkaudellakin saa jo paljon aikaiseksi!

 Kävin tosiaan viime viikon keskiviikkona terveyskeskuksessa lääkärillä polveni takia. Skenaario tuntui melko hankalalta. Vastaanottoaika oli klo 14 ja lapsonen yleensä vasta heräilee noihin aikoihin. Piti siis säätää unille meno aiemmaksi ja sitä kautta herätyskin. Puoliso oli taas totuttuun tapaan ykkösautollamme Keski-Suomessa työreissulla ja minulle kulkuvälineeksi jäi museoruppanamme. Eihän tuossa autossa periaatteessa mitään vikaa ole, ihan symppis, mutta lapsen ja rattaiden kuljettaminen polvivammaisena kyseisellä autolla oli todella hankalaa. Rattaat eivät mahtuneet peräluukkuun joten ne piti tunkea kaksiovisen auton takapenkille. Lapsosen sentään sai kohtuullisen hyvin turvaistuimeensa etupenkille. Sitten minun istuminen kuskin paikalle olikin se haasteellisin. Polvi ei meinannut taipua, ei millään ja jalka pitikin melkein tuulilasin kautta hivuttaa kunnon kaaressa sisään. Huh!

No, ei se lääkärissäkään käynti ihan unelma hetki ollut. Punktoiminen oli ihan uusi juttu ja koska siedän kipua huonosti, niin lähestulkoon hyperventiloin toimenpiteen aikana. Lääkäri pyysi tuekseni hoitajan, mutta se kohtaaminen vasta pieleen menikin. Hoitaja taisi luulla minua kielitaidottomaksi eikä sitten sanonut minulle sanaakaan. Tyytyi hyssyttämään varpaitani ilman katsekontaktia. En yleistä ja tosi harvoin kohtaamiset menevät näin pieleen, mutta ihan oikeasti minusta tuntui kuin olisin ollut ebolaa kantava mamu johon ei edes uskalla koskea. Argh :] Reissun jälkeen paineltiin ruokakauppaan ja ostin palkinnoksi itselleni kaksi levyllistä suklaata. Kyllä ne vähän lievittivät mielipahaa :D

Aluksi ajattelin, että jalkaa pitää lepuuttaa mahdollisimman paljon ja niin teinkin. Mielettömän ihanaa oli mökillä heittää jalat sohvalle ja nautiskella chocochino-kahvijuomaa ja maiskutella piparkakkuja samalla kun puoliso oli lapsosen ja koiran kanssa pihalla touhuamassa. Siinä vasta omaa laatuaikaa! Lepäilyt kuitenkin lensivät romukoppaan kun ystävä viikonloppu sanoi saaneensa oman jalkavamman toipumaan liikkumalla kivun sallimissa rajoissa. Ystäväperheen kanssa tulikin sitten liikuttua lauantaina ja vaikka illasta tuntui, että jalkaa särki niin seuraavana päivänä eron huomasi jo selvästi. Nyt olen käyttänyt jalkaa mahdollisimman normaalisti ja liikkunut ja välttänyt kinkkaamista ja nyt en enää edes ajattele polvea koko ajan. Koukistaminen edelleen tuntuu vähän ilkeältä, mutta iso harppaus menty eteenpäin kuntoutumisessa. Kannatti kuunnella ystävää! :] Huomenna saa sitten buranankin jättää pois jes. Ratsastustunnille en ehkä tälläkään viikolla pääse, mutta ensi viikolla sitten taas entistäkin innokkaampana!!

Huomaan olevani taas sellaisessa noidankehässä ruokavalion ja sitä kautta oman arvostuksen suhteen. Pakko saada jotain hyvää koko ajan, mieluiten suklaata, ja ihan sama maistuuko se nyt niin hyvälle kunhan vain saan jotain nutustettavaa. Eihän se hyvää tee kropalle mielestä puhumattakaan. Haluaisin kyllä käydä salilla tai ryhmäliikuntatunneilla, mutta yksin lähteminen on haastavaa pitkän tauon jälkeen. Varsinkin salilla tuntee itsensä kohtuu typeräksi ainakin ensimmäiset kymmemen kertaa ennenkuin oppii käyttämään laitteita oikein. Sitten tulee suorituspaineet ja tekisi mieli vetää jätesäkki päähän jos huomaa jonkun seuraavan katseellaan. Kotijumppaaminen taas ei motivoi tekemään, tai huomaan vetäväni mutkia suoriksi jos edes saan aikaiseksi aloitettua. Jostain syystä myös Hertta on pistänyt kotijumpat pannaan. Ne on ilmeisesti lokeroitu kategoriaan "epäilyttävää toimintaa" ja laukaisee toiminnon "hauku ne toimettomiksi". Eli joko minut haukutaan paikalta tai sitten molemmat, lapsonen ja koira, heittäytyvät extra-painoksi niin ettei aloittelija meinaa enää edes päästä yhtä kyykkyä ylemmäs. Tämän aamun olenkin sitten tutkinut Fitfarmin eri vaihtoehtoja ja yrityksen facebook tilin Aamun muutoskuvia, rohkaisevia! Mutta kukapa mut täältä kotoa hakis ja ruoskis liikkeelle kun itse ei aloitetta meinaa saada aikaiseksi..

Oi oi ja vielä kerran oi! Peittotalkoot ryöpsähti taas käyntiin ja nyt ollaan niin pitkällä, että paloja on kiinni toisissaan 111. Vielä viisi 11 lapun riviä kasaan ja sitten saakin ruveta virkkaamaan peitolle reunaa. En meinaa pysyä housuissani kun pitäisi vielä 13 lappua virkata buaah. Hätähousu minussa nostaa päätään aina kun maaliviiva häämöttäis. Yritän kuitenkin olla pilaamatta tätä kiireellä ja hosumisella. En nimittäin usko, että ihan lähivuosina viitsin samanlaista projektia ottaa työnalle.. Lahjaksi saatu kiinanruusukin kukkii jo toistamiseen ja ainakin kolme uutta nuppua puskee varresta. Kiitos puolison vanhemmat, tää kukka on ilo silmälle! :]

Lopuksi jotain sellaista mitä tapahtuu todella harvoin! Ajoin tänään nimittäin nurmikon. Ihan ite. Ihan ite hain meidän Klippon varastosta ja päräytin käyntiin. Yllättävän raskas laite työntää, mutta kuulemma ehdottomasti paras kapistus. Pakko se on uskoa, viereistä hautausmaatakin lykitään lääneittäin siistiksi samanlaisilla koneilla. Piha näyttää taas aavistuksen siistimmältä ja tällä tempauksella sain puolison pidettyä maanantaina pois pihahommista. Ihan vain koska halusin viettää hänen kanssaan mahdollisimman paljon aikaa ennen työreissulle lähtöä. Näin syksystä havahtuu myös siihen tosiasiaan, että pihallamme on näköjään aika monta lehtipuuta. Iso vaahtera, monta terijoensalavaa, pylväshaapoja, hedelmäpuita ja muita puskia joista tippuu ihan järjetön määrä lehtiä. Kyllähän ne hyvin näkösuojaa antavat kesällä, mutta en nyt tiedä onko hyötysuhde riittävän suuri työmäärään nähden.. Onneksi ostettiin toinen harava, joutuu molemmat hommiin ja tuleepahan keväällä rakennetulle lehtikompostorille täytettä.. Tuumin kyllä jo sitä vaihtoehtoa, että syksyisin vietäisiin lehdet peräkärryllä kaatopaikalle ja muutettaisiin lehtikompostori vaikkapa kokonaan klapisuojaksi. Pihalla möllertää lehtokotiloita ja nehän vasta pistävät bileet pystyyn kun kasataan kostea muheva lehtikasa takapihalle. En haluaisi kovin montaa kertaa enää lapioida niitä kotiloita ja mitä lie munia pois pihalta. Heti kun voitan lotossa niin palkkaan puutarhurin! 

Tässä vielä kuva mun pikku Batmanista. Jyväskylässä ihanassa lapsiperheiden täyttämässä puistossa tärkeiden ihmisten kanssa. Ei kai sitä vapaapäiväänsä paremmin voisi enää viettää! :]