Syksyn D-annos

Eilen oli aika raskas päivä. Kävimme koko perhe tapaamassa terapeuttiani jatkohoitoa suunnittelemassa ja olin valmiiksi kuin pillastumaisillaan oleva hevonen. Silmät ja sieraimet laajentuneina, korvat antennien lailla höröllä, tulkitsin kaiken uhkaavana ja sain aikaiseksi riitaa vähäisimmästäkin asiasta. Ensimmäistä kertaa päästin jonkun toisen siihen paikkaan jossa niitä huonoja juttuja käydään läpi, otti kovemmalle kuin uskoinkaan. Johtuu suurelta osin siitä, että olen läpi elämäni saanut eri tahoilta osakseni vähättelyä ja vuosien myötä on täytynyt kasvattaa paksumpaa nahkaa ja hyväksyä se, ettei minua ja kokemuksiani vastaanoteta avoimin mielin. Lauseet "Ei, olet varmasti ymmärtänyt väärin", "Ensikertalainen ja ehdollinen tuomio", "Hän itse halusi sitä", "Onko kosto vaakakupissa anteeksiantoa painavampi" jne jättävät jälkensä. Vaikka tutut eivät uskoisi, niin olen aika huono myös sosiaalisissa tilanteissa. Ennen tapaamista menimme hyvissä ajoin kaupunkiin, autolle ilmainen paikka ja lounaspaikkaa etsimään. Yleensä en väenpaljoudesta niin paljoa ahdistu kuin eilen, mutta vieras paikka lukuisine ihmisineen (varsinkin kun olimme ainoa lapsiperhe kohtuu isossa täydessä lounasravintolassa) ja suorituspaineet nousivat. Ruoka ei maistunut ja hävetti kun kyyneleet nousivat silmään. Tilanne onneksi helpottui kun päästiin takaisin ulos raittiiseen ja kauniiseen ilmaan.

Tämä syksy on kyllä lämmöltään ja väreiltään ihan varmasti paras minkä muistan. Tai ainahan se aika kultaa tai mustaa muistot, syksyistä jää herkästi mieleen vain se koleus, kosteus ja kylmyys. Nyt fiilis on ihan eri, ikäänkuin "toista" kesää uudestaan läpikäyden huomaan nauttivani ulkoilmasta enemmän kuin aikoihin. Lämpöä on sopivasti, aurinkoa on sopivasti ja ötököitä on sopivasti vähemmän. Myös eilisellä ratsastustunnilla nautimme metsäreitin maisemista ja väreistä. Mukavaa vaihtelua metsätiehen toi ryteikköreitti. Tosin unohduin juttelemaan takanatulevalle kaverille ja en huomannut reitin varrella ollutta puuta. Hevonen kyllä väisti, mutta minä kynsin kaarnat polvellani irti ja jalustimesta tipahti kumilenkkikin siinä rytinässä. Onneksi ei käynyt pahasti ja jalustin pelitti ihan ok loppumatkan ilman puuttuvaa palasta. Ratsastamisesta ja tallista on tullut minulle tärkeä ja melkeinpä rakas paikka. Hevoset ja ihmiset, yhteisö käynyt tutuksi ja tunnen kuuluvani sinne. Se on aika hieno fiilis. Ihmisenä joka harvoin tuntee kuuluvansa joukkoon, se on oikeasti aika hieno fiilis!

Terapiassa ollaan päästy sille tasolle, että minulle on löydetty diagnoosia. Tai puhutaan diagnostiikasta, virallista diagnoosia kun ei ole annettu, koska uudella paikkakunnalla minulla ei vielä ole lääkärikontaktia. Loppuvuoden ja monien tulevienkin sanaksi on tullut Dissosiaatio. Olen varmaan ehkä koulussa kuullut siitä aiemmin, mutta sen merkitys on vasta nyt avautumassa. Terapeuttini avasi aihetta ja ohjasi lukemaan
traumaterapiakeskuksen sivuilta erinäisiä artikkeleita aiheesta, mutta pyysi olla googlettamatta. No oho, aina kun kielletään, niin minähän teen juuri päinvastoin. Luin dissosiaatiohäiriöistä ja moni asia muistuttaa omaa elämääni. Aluksi tuntui toiveikkaalta, ainahan diagnosointi helpottaa tulevaisuuden suunnitelmia ja jäsentää hoitoa, mutta ei se pelkkää helpotusta tuonut. Mä kun luulin selvinneeni kaikista vuosista hyvän selväpäisen pääni vuoksi, mutta totuus onkin ehkä ihan jotain muuta. Dissosiaatiossa trauman kokenut voi selvitäkseen vaikeista asioista erottaa arki-minän ja tunne-minän toisistaan koska yhdessä ne aiheuttavat liian vaikeita tunteita. Minä siis tunnen, mutta en yhdessä järjellisen ajatuksen kanssa. Näiden kahden minän yhdistämiseen vaaditaan intensiivistä terapiaa ja mahdollisesti jaksamisen hiipuessa lääkitystäkin rinnalle. Siinä tosiaan ajatusta kerrakseen, olenko valmis sellaiseen hoitoon, olenko valmis ottamaan lääkitystä vastaan, olenko valmis avaamaan ajatuksiani ja ottamaan vastaan sellaistakin mitä en edes muistanut tapahtuneen? Aika näyttää :]

Meidän pihalla muuten taas kuhisee. Tänään lounaalla ihmeteltiin kun pihalta kuuluu karmeaa kaakatusta, mitään ei kuitenkaan näkynyt ja ääni ei jatkunut pitkään joten emme sen koommin asiaa miettineet. Hetken päästä silmääni osui liikettä parin metrin päässä olevasta vaahterasta. Yhdellä oksalla istui varpushaukka ja ympäröivillä oksilla vihainen lauma harakoita. Meteli oli kova ja harakat kirkuivat ja nokkivat haukkaa. Minä säntäsin kauhuissani ikkunaan ja mies lähti kiireenvilkkaa pihalle. Ei kuitenkaan ehditty väliin kun haukka jo tipahti maahan ja jäi sinne retkottamaan. Siinä sitten taas ihmeteltiin, että taasko joku tuli kuolemaan meidän pihalle :[

Puoliso asetti varpushaukan päälle ison pahvilaatikon, painon  laatikon päälle ja lähti etsimään numeroa mihin soittaa. Tiedustelujen jälkeen hän sai numeron jollekin oman alueemme lintuharrastelijalle ja sai yhteyden tähän. Lintusetä kehui puolisoa, oikein toimittu pahvilaatikon kanssa. Nyt annamme linnulle vuorokauden rauhan ja huomenna nostamme laatikon pois. Jos lintu virkoaa ja on lentokykyinen, niin se lähtee omin avuin karkuun. Jos taas linnun tila on sama kuin löydettäessä, jää meille se kurjin vaihtoehto. Lintu pitää lopettaa. Kyseessä on yleisin petolintu, joten sitä ei ilmeisesti kannata lähteä hoitamaan sen enempää. Pitäkää siis varpaita ja peukkuja ylhäällä, että varpushaukka selviää eikä meidän tarvisi haudata kolmatta lintua tälle vuodelle.