keskiviikko 29. lokakuuta 2014

Sellaisia pikkujuttuja

Kärähdin myymälävarkaudesta 14-15 vuotiaana, en enää tarkalleen muista ikää. Se oli kuitenkin elämässäni sellainen pieni käänteentekevä hetki.

Etsin kai jotain sisältöä, jotain jännitystä. Kuten jo aiemmin kerroin, elin lapsuuteni kuin purkissa. Koulussa, kirkossa ja mummolassa sai ja piti käydä. Muualla juurikaan ei. Tiukat säännöt lateli suomalaissyntyinen isäpuoleni. Äidin kanssakaan ei välttämättä saanut kaupungille lähteä, niillä kahdella kun ei välit olleet kunnossa niin minäkään en saanut ylimääräistä kaksinkeskistä aikaa äidin kanssa viettää. Tuosta saa jo pintaraapaisun pintaraapaisun siitä minkälaisessa "ristitulessa" piti taiteilla.

Koulusta piti tulla suoraan kotiin, kavereiden luona kävin todella todella harvoin. Eipä minua kyllä kauheasti mihinkään pyydettykään kun erosin muista sillä että katosin kotiin koulun jälkeen. Ala-asteella aloitin partion, taisin yhden syksyn verran käydä mutta harrastus piti lopettaa kun kuvioihin tuli mukaan retket ja telttailut yms. Isäpuoleni motto oli ettei kotiasioista puhuta kenellekään ja telttaretkellä olisin varmaan ollut liian altis puhumaan sivusuun. Kerran sain mennä ystävän luo yökylään. En kertonut, että siellä olisi myös ystäväni poikakaveri ja serkku. Isäpuoli näki ikkunasta pojat, päästi minut kuitenkin autosta. Tiesin, että seuraavana päivänä tulisi sanomista. Ei se mitään, nautin kuitenkin illasta, varsinkin kun olin ihastunut siihen kaverini serkkuun. Olin jo tottunut siihen, että minulle ollaan ankaria ja kohtuuttomia joten seuraavan päivän kurinpalautus ei ollut mitään uutta.

Kirkko oli sellainen pakkorako. Joka lauantai sinne piti lähteä. Olin 13 vuoden aikana varmaan ainoa ikäiseni tyttölapsi koko porukassa, seuraa ei siis juurikaan ollut. Kirkkosalin yläkerrassa olisi ollut lasten leikkitila, mutta en saanut mennä sinne. Piti istua isäpuolen vieressä hiljaa ja kuunnella. Kuunnella kun saarnattiin jumalasta, paholaisesta, kärsimyksestä, valosta, jeesuksen tulosta ja kaikesta tuon välillä. Välillä nukahtelin pystyyn tai vaivuin sellaiseen horrokseen. Mitään eväitä ei kirkkoon myöskään otettu vaikka olin pieni. Hampaat irvessä nälkäisenä kotiin ja istuin ruokapöytään odottamaan, että isäpuoli laittoi ruokaa lautaselle. Hän myös määräsi mitä sain syödä tai juoda, myös sen minkä verran. Aina ei maha tullut täyteen. Uskonto, Adventismi, määräsi lihattomuuden. Kalaa tosin sai syödä, mutta ei sorkkaeläimiä tms. Kahvi ja Coca Cola olivat myös kiellettyjä kofeiinin ja piristävän vaikutuksen vuoksi. Söin sitten salaa. Varastin kotona takkien taskuista kolikoita ja yksin kotona ollessa kun jäätelöauto kurvasi kadulle juoksin ostamaan paketillisen toffeeveneitä tai sellaisia kokonaan suklaalla päällystettyjä. Sitten istuin olohuoneen sohvalle ja söin yksi jäätelö kerrallaan. Välillä koko paketin, 7-9 kappaletta siltä istumalta. Tervetuloa syömishäiriö.

Aika usein taisin olla kotona yksin. Isäpuoli töissä rautateillä, äiti aikuiskoulutuskeskuksessa. Koulusta tulin pimeään yksikerroksiseen omakotitaloomme. Olohuoneen ikkunat ulottuivat lattiasta kattoon ja pelkäsin pimeää niin ulkona kuin sisälläkin. Varotoimena laskin joka huoneesta rullaverhon alas ja laitoin valot ja telkkarin päälle. Istuin sohvannurkkaan ja ympäröin itseni kaikilla pehmoleluilla jotka omistin. Ja istuin siinä ja odotin. Joskus leikin naapurin tytön, pari vuotta minua nuoremman kanssa. Hän oli ihan kiva, mutta ei antanut ikinä pelata Nintendollaan. Sain katsoa vierestä kun hän pelasi. Kuvaa aika hyvin silloista elämääni. Seurasin sivusta kun muut elivät. Naapureissa ja viereisillä kaduilla asui kyllä muitakin lapsia, mutta kaikki minua huomattavasti nuorempia ja jossain vaiheessa se vaan alkoi tuntua oudolta kun 12 vuotias leikkii 5 vuotiaiden kanssa. Kai sitä vaan piti käyttää hyödyksi edes ne harvat kontaktit mitä sai.

Joulupukkiinkin uskoin aika vanhaksi asti, varmaan seiskaluokalla asia valkeni minulle. Silloin ei vielä hävettänyt, mutta vaikenin asiasta kyllä. Teininä sitten hävetti ihan urakalla. Enpä ole asiaa uskaltanut tunnustaa ennen viime vuosia. Nyt jo ehkä vähän traagisesti naurattaa. Kai sitä turvautui joulupukkiinkin, siihen valkopartaiseen unelmien ja mahdollisuuksien, ja ennen kaikkea turvallisuuden mieheen. Eihän joulupukki satuta, hänhän on hyvä tyyppi. Sellaiseen uskominen kai on ihan hyvä juttu, positiiviset jutut muuten kun olivat aika vähissä. 

Jonkun aikaa meille tuli nimissäni Hippo lehti. Se oli ihan kivaa, jotain omaa ja tykkäsin lehdestä. Sitten minusta tuli liian vanha ja Osuuspankki lähetti jonkun varhaisnuorille tarkoitetun lehden. Isäpuoli piti sitä sopimattomana, kai siellä sitten kerrottiin liikaa kaveruudesta, pojista tms paheksuttavasta. Hän soitti pankkiin ja lehteä ei enää tullut. Serkuilta sitten sain vanhoja Aku Ankkoja ja luin ne kannesta kanteen yli sataan kertaan. Uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Niin purkissa elin. Pienet myymälävarkaudet varhaisteininä eivät ravistelleet omaatuntoani mitenkään.

Aluksi kähvelsin lähiSiwasta pieniä patukoita. Tungin pätkiksen harjoitusliivieni sisään ja kävelin ulos. Ei minun edes tehnyt mieli sitä suklaata. Piti vain saada jotain sellaista mitä muut saavat ostaa vaikka päivittäin ja minä en. Varastelua ei tapahtunut päivittäin, mutta useamman kerran sen kesän aikana kyllä. Sitten siirryin isompiin juttuihin. Pienen kylän keskustassa oli pieni sekataravakauppa ja paljon mahdollisuuksia harakalle. Pari kertaa sain nyysittyä onnistuneesti jotain pienempää taskuun mahtuvaa ja ahneus kasvoi. Aioin varastaa paidan. Jotain meni kuitenkin pieleen ja myyjä käski kassaa ohittaessani maksaa ostoksen tai soittaisi poliisille. Kaivoin taskusta rahaa ja posket hohtaen kävelin ulos. Hyppäsin pyörän selkään ja kiitin mielessäni häntä uudesta mahdollisuudesta. Joku aika sen jälkeen lähdin omasta tahdostani satojen kilometrien päähän sisäoppilaitokseen lukioon. Pääsin pois kotoa ja varastelu jäi rumaksi salaisuudeksi muiden joukkoon. Nykyään en pysty edes varastamaan omenaa kävelykadulle kaartuvan omenapuun oksalta. Oppi meni perille.

Yllä kertomani on lyhyt ote elämästäni. Voi tuntua väritetyltä, mutta sitä se ei ole, pikemminkin suurin osa väreistä on karsittu pois. Jos sinun naapurissasi asuu yksinäisen oloinen lapsi, niin hymyile hänelle ja tervehdi. Ele voi tehdä pienen ihmisen päivästä vähän paremman.

Kuva kirjasta Muumit ja olemisen arvoitus

"Kun näen jotain kaunista, katson sitä hetkisen ja se on sen jälkeen päässäni.
Ei kaikkea tarvitse omistaa! "
-Nuuskamuikkunen


4 kommenttia:

  1. Todella hurja kertomus. Miten mieletöntä, suljettua elämää sä oletkaan joutunut elämään. Tulee mieleen joku Virgin Suicides. Millaista draamaa, ja silti sun ihan oikeaa elämää.. Kiitos kun kirjoitit.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Piti ihan googlata tuon kirjan prologi ja vaikutti tosi mielenkiintoiselta! Ehkä joutuu jossain vaiheessa lukemaan :)

      Helpottavaa kuulla etten täysin saanut kaikkia kiemurtelemaan. Nämä on sellaisia juttuja mitä kaikki eivät halua lukea, varsinkaan ne tutut. Liippaa liian läheltä ja häpeä on ehkä liian voimakasta antamaan ajatukselle tilaa. Mä alan kuitenkin pikkuhiljaa avautua sille, että näistä ja jossain vaiheessa niistä pahimmistakin asioista pitää keskustella. Ei pelkästään itseni, vaan niidenkin joita tällaiset asiat omakohtaisten kokemusten kautta koskettaa. Vertaistuella on suuri voima ja toisaalta on tärkeä avata asioita niillekin, jotka eivät onneksi joudu näitä juttuja kokemaan :)

      Poista
  2. "Missähän sut tehtiin?
    Tähtien tuolla puolella
    muovailtiin huolella

    Ethän sä ikinä
    kadota tuota katsetta?
    Mitähän sä vielä kantaa voit
    korkealla kun noin sä soit
    Ei mitään tuu niin painavaa
    et se sinut musertaa

    Kaunis pieni ihminen
    Sä olet ainutlaatuinen
    Mitä vastaan tuleekaan,
    toista sua ei milloinkaan

    Keskellä ihmettä
    Sen tajuu vasta jälkeenpäin
    Taidat aavistaa jo sen
    Yksin täytyy jokaisen
    polku mennä pimeään
    että pystyy elämään

    Kaunis pieni ihminen
    Sä olet ainutlaatuinen
    Mitä vastaan tuleekaan,
    toista sua ei milloinkaan

    Sä saatat selvitä
    vähin vammoin matkalla
    Ystäväsi huolehtii
    kun askelees on hatarat
    Elämässä pitää kii
    jos sen päältä putoat

    Kaunis pieni ihminen
    Sä olet ainutlaatuinen
    Mitä vastaan tuleekaan,
    toista sua ei milloinkaan

    Sä olet ainutlaatuinen
    Mitä vastaan tuleekaan,
    toista sua ei milloinkaan."

    Johanna Kurkela, Ainutlaatuinen

    Kesäjuhlien jälkeen olen usein kuunnellut tätä laulua. Toivottavasti se tuo sinulle yhtä paljon hyvää mieltä kuin minullekin.

    VastaaPoista