Teepussipsykologiaa

Tuumasta toimeen. Loppupäivä on mennyt märehtiessä omaa oloa ja hampaita purren olen jättänyt ne viimeiset pöydällä lojuvat suklaat syömättä. Äsken huomasin puolison pistäneen ne poskeensa tieltäni. Miten huomaavaista! Välipalaksi pilkoin koko porukalle kolme isoa appelsiinia ja banaanin. Lapsosen mummilla on kadehdittava taito valita erityisen makeita ja mehukkaita appelsiineja kaupasta. Kannattaa kuulemma kiinnittää huomiota yksilön painoon, mitä painavampi sitä parempi. Kokeilin joskus kaupassa, mutta en suoriutunut sen paremmin kuin yleensäkään. Tähän liittyy varmasti jotain yliluonnollisia kykyjä! Mutta ei se mitään, nautin mielelläni parhaat appelsiinit täällä mummilassa :]

 

Joulu toi mukanaan taas paketteja. Vaikka aina yritetään olla ostamatta mitään niin kuitenkin sitten jotain tulee hankittua ja tällä kertaa olen kyllä mielissäni siitä miten kivoja juttuja lapsonen sai sukulaisiltaan. Pelkäsin, että lahjakasa olisi liioiteltu ja lelut laadultaan niin ja näin, mutta ennakkoluuloni olivat hölmöjä. Lahjapapereihin olivat käärittyinä Plasto mopo, laatikollinen dubloja, traktori kuskeineen ja eläimineen ja lelukoira. Kaikki näistä olivat myös lapsoselle mieluisia ja aika onkin mukavasti vierähtänyt näillä leikkien. Kunhan kotiin päästään niin pitää taas karsia vanhoja leluja varastoon tai kiertoon. Uhkaavasti alkaa kotinurkkiin kertyä lelurojukasoja ja ne näyttävät kyllä rumilta!

 Päivän viisaus löytyi vaihteeksi teepussin kyljestä. Ei, en käynyt koko pinoa läpi löytääkseni sopivaa sutkautusta, tämä oli sattumaa. Olen aika monesti törmännyt tapaan ajatella ettei omista murheista tai suruista kannattaisi puhua, varsinkaan näyttää avoimesti masennustaan. On ilmeisesti paljon hienompaa nähdä syöpäsairas ihminen joka nauraa kuin esimerkiksi syystä tai toisesta masentunut ihminen joka ei jaksa enää nauraa tai löydä iloa elämästään. Ikäänkuin se oma murhe ja paha olo ei olisi sallittua ja se pitäisi piilottaa. Olla niinkuin näennäisesti terve ja hauska, mahdollisimman vähän kuluttaen muiden energiaa, ennemminkin antaen sen viimeisenkin pisaransa muille. Se on mielestäni jotenkin todella itsekäs tapa ajatella. Uskon, että se syöpäsairaskin suree ja murehtii, mutta omalla ajallaan eikä aina välttämättä juuri niiden puolituttujen tai työkavereiden seurassa. Ei sitä sairautta halua kaikille näyttää tai kaikkeen upottaa.

Miksi joillekin on niin paljon tärkeämpää se, että näytetään hyvältä muiden silmissä ja pidetään heikkoutena asioiden kohtaamista ja läpikäymistä? Miksi minä joudun kokemaan joidenkin ihmisten seurassa häpeää omasta olostani ja ajatuksistani? Kun oikeasti olen terveempi ja kokonaisempi näin kuin piilotellessani itseäni. En ymmärrä miksi sairastamisenkin pitäisi olla täydellistä. Ei se ole, siinä ei ole mitään kaunista. Mutta parantumisessa ja tervehtymisessä on kaikki kauneus. Se ei kuitenkaan tule ilman sairastumista. Viisautta teepussista.