Sukelletaan

Mun päänsisäinen maailma sisältää paljon pelkoja ja pelottavia asioita. Ne harvoin näkyy ulos muille, enemmänkin ilmenee väsymyksenä ja levottomuutena. En juurikaan puhu niistä ääneen ihan siitäkin syystä etten halua ihmisten pitävän minua pöpinä. Pimeää ja mörköjä pelkäävä aikuinen ei kuulosta kovin tasapainoiselta.

Pelot iskee yleensä aina kun mielentila järkkyy. Muistan selkeästi jotain pahaa menneisyydestä tai alitajuntani käsittelee jotain tiedostamatonta. Itse huomaan hälytysmerkit siitä, että olen säikympi kuin tavallisesti. Pimeällä varjot saavat huolestuttavia muotoja, joudun vilkuilemaan olkani yli tai ikkunan läpi pimeään ei uskalla tuijottaa. Pelon kausina yövalo on myös ehdoton.

Vältän tietoisesti ruokkimasta mieltäni pelottavilla asioilla. Televisiota ei kannata katsoa enää iltaysin jälkeen. Vaikka katsottava ohjelma ei olisi pelottava, saattaa mainostauolla tulla jotain mikä laukaisee tuntemukset, traileri tai muu pelottava mainos. Kerran säikähdin mainosta niin, että poju sylissä pakenin keittiöön "turvaan" odottamaan, että mainos loppuisi. Sitten kipaisin sammuttamaan television ja kurkkasin vielä käytävän päähän ettei kukaan olisi siellä tarkkailemassa minua. Nää on todella ikäviä ja voimakkaita tunteita ja alentaa itsetuntoa entisestään. Tiedän mistä nämä kaikki pelot juontavat juurensa, väkivaltaisesta lapsuudesta ja väkivaltaisesta (jo päättyneestä) parisuhteesta mutta niistä tunnetiloista ja peloista on äärimmäisen vaikea päästä eroon.

Nyt kun terapia on loppu ja mitään turvallista paikkaa ajatusten läpikäymiselle ei ole, olen todella varovainen sen suhteen mitä tietoisesti mietin ja ajattelen. Jos mieleen tulee negatiivisia asioita, pyrin työntämään ne heti pois. Välillä joku tilanne tai kuva pompahtaa silmiin ja taistelen siitä irti. Nyt kun stressaa, ne kuvat vilisevät silmissä niin etten saa niistä otetta ja vaikka mieleni on rauhallinen, huomaan että turvallisuudentunteeni on heikentynyt.

Lapsena pelkäsin peiliin katsomista. Nykyäänkin vältän tuijottamasta omaa peilikuvaani liian pitkään. Pelkään kuvajaiseni muuttuvan joksikin muuksi. Tai että pelistä heijastuu itseni lisäksi jonkun muunkin kasvot. Ikkunaan katsoessani pelkään, että joku tuijottaa minua sieltä. Sama juttu toistuu kun kurkin olkani yli. Joku tuijottaa ja tarkkailee. Joku pelottava tumma hahmo. Oman mausteensa soppaan lisäsi aikoinaan voimakkaasti uskonnollinen ympäristö ja puheet paholaisesta. Isäpuoli kertoi nähneensä lapsena sellaisen. Kertoi seisseensä kotitalonsa lähellä olevan pellon reunalla kun joku oli juossut peltoa pitkin häntä kohti. Se joku oli miehen muotoinen pitkä, harmaan karvan peitossa ollut olio jolla oli pitkä häntä ja isäpuoli sanoi tienneensä sen olevan paholainen. Se paha kuulemma ilmaantuu juuri sen näköisenä kun itse sen kuvittelee. Minun paholaiseni on kolmen menneisyyteni henkilön ruumiillistuma jonka väritys on yhtä ruma kuin välinpitämättömien ihmisten sielut.

Tää kaikki kuulostaa taas kovin kovin kauhealta ja synkältä ja toisinaan sitä se kyllä onkin. Mun on yleensä helppo erottaa nää kaksi maailmaani toisistaan ja ulospäin olen toimiva ehjä ihminen, mutta sisustaa joskus murjoo tällaiset jutut. Vaikea, kovin vaikea ymmärtää miksi yhden ihmisen niskaan on kaadettu tusinan tarinat ja nyrkeillä hakattu yhteen niin ettei saumat ikinä kunnolla yhdisty. Vaikea erottaa tarinoita todeksi, toisaalta vaikea hyväksyä tosiasiat tapahtuneeksi ja niin edespäin. Tämä on kuitenkin kasvutarina jostain sellaisesta minkä merkitystä vasta opettelen.

Peace & out! Nyt hetki esseetä ja nakit silmillä unille. Viikonloppu perheen kanssa, rakkautta <3