Mietelmiä sohvan pohjalta

Lapsonen näyttää perineen voimakkaasti kihartuvat hiuksensa minulta. Kostealla, lämpimällä kelillä, ihan niinkuin minullakin hänen hiuksensa kiertyvät pienille kiehkuroille. Tai rakkauskiharoiksi minä niitä kutsun. Suihkun jälkeen istuskeltiin olohuoneen lattialla ja sain napattua kuvan pitkän ihailun päätteeksi. Lapsosella on sellainen vaihe menossa, että hän ei juurikaan viihdy itsekseen missään vaan roikkuu kirjaimellisesti housun puntissa tai käsivarressa. Niinpä päätin, että minun pitää osata antaa lapsoselle aikaa ja huomiota koska sitä vartenhan minä kotonakin hänen kanssaan olen. Istuskeltiin sitten lattialla. Lapsonen rentoutuu heti kun olen paremmin läsnä. Siirtyy parin metrin päähän leikkimään ja puuhaamaan omiaan. Aina välillä sitten käy sanomassa heipat. Haikeudella mietin jo sitä miten se parin metrin etäisyys kasvaa kohta kymmeniksi sellaisiksi ja heippojen sanominen harvenee. Siksi kai pitäisi nyt osata rauhoittua ja olla läsnä.

Rakkauskiharat

Puolison mielestä olen ihan hassu tehdessäni useampia blogipäivityksiä päivässä. Minä taas ajattelen asiaa niin, että parempi takoa kun rauta kuumana. Sitten kun ei jaksa tai muuta ohjelmaa ilmenee, niin helposti menee viikko tai parikin ettei ehdi kirjoittamaan. Ja piti vaan päästä jakamaan tämä kuva teidän kanssa. Lapsonen itse nukahti kolmatta kertaa tassuttelemalla omaan sänkyynsä ilman suurempaa draamaa. Pari kuukautta meni iltapuuhat niin, että imetin viimeisen kerran iltakuuden maissa, mutta nyt viime päivinä olen imettänyt vielä ennen nukkumaan menoa ja luulen, että se rauhoittaa lapsosta. Miksi en älynnyt tätä aimmin :[

Lapsonen on ollut syntymästään, ja oikeastaan masussa ollessaankin, terve ja hyvinvoiva. Paria pientä flunssaa lukuunottamatta kaikki mennyt hirmu hyvin. Nyt sitten reilun viikon masun kanssa ollut ongelmia ja viime viikon lopulla vaiva aiheutti itkuisuuttakin. Se on vaikea tunne kun toinen itkee kipua eikä itse voi tilanteessa oikein mitenkään muuten kuin halaamalla ja lohduttamalla auttaa. En tiedä miten selviän sitten kun lapsonen kaatuu ensimmäisen kerran kunnolla ja tulee itkien näyttämään haavojaan. 

Hertalta leikattiin kohtu ja munasarjat 2012 syksyllä hormonitoiminnan häiriön vuoksi. Veimme nakin eläinlääkärille kun juoksut olivat alkaneet turhan nopeasti uudestaan. Eläinlääkäri ultrasi ja sanoi, että parasta olisi leikata. Tunsin kasvoni kalpenevan ja kylmän hien nousevan pintaan. Jalat alkoivat pettää alta ja huono olo puski pintaan. Pinnistäen sain sanottua, että minun pitää poistua käytävälle ja jätin puolison hoitamaan asiaa huoneeseen. Sitten äkkiä käytävälle muiden asiakkaiden sekaan odotustilaan itkemään. Puoliso halasi jälkeenpäin, mutta huomautti että minun pitää pystyä pysymään reippaana tällaisissa tilanteissa. Että sitten kun meillä on lapsia niin minun pitää jaksaa huonotkin uutiset. 

Seuraavalla eläinlääkärikäynnillä eläinlääkäri kohteliaasti (tai no vähän nauraen) oli selvittämässä tulevaa leikkausta kun äkkiseltään keskeytti ja totesi ettei hän uskalla jatkaa etten pyörtyisi. Siinä vaiheessa itseänikin onneksi jo hymyilytti ja saatiin asiat selvitettyä. Koira leikattiin ja loppujen lopuksi hyvin kävi. Minulla olisi kyllä pitänyt olla lemmikki jo lapsena. Olisin pienestä pitäen oppinut kokemaan vastoinkäymisiä, niin että aikuisiällä ne eivät tuntuisi aina maailmanlopuilta vaan tilanteilta joihin pitää hidastaa. Pientä keittiö- tai siis sohvapsykologiaa tälle illalle :]