lauantai 14. kesäkuuta 2014

Valosta virrattomuuteen

Nyt se viimein käy toteen, puolison työelämään paluu. Voisi kai sanoa, jo oli aikakin, mutta minulla ei taida olla varaa hoputtaa. Itsehän saan nauttia vapaasta lapsosen kanssa vielä vuoden loppuun ainakin. Kiireellä ei kuitenkaan haluttu tätä kesää, yhtä ainutlaatuista sellaista kuin edellinenkin, pilata. Puoliso käy kaukana toisella paikkakunnalla kahtena päivänä viikossa, pärjäämme sillä ansiolla ja porkkananahan minulle tulee jo kotihoidon tukea. Ei kovin häävi summa, 340€, mutta tärkeä tulo kuitenkin minulle itselleni.

Bloggaamistahti on hidastunut huomattavasti. Virkkaaminen vie vapaa-ajasta paljon ja väsymys sen jäljelle jäävän. Yöt ovat repaleisia ja toisinaan uuvuttaviakin. Onneksi jokainen yö tuntuu olevan erilainen, ei kahta huonoa peräkkäin, ainakaan tähän mennessä. Alkuvuodesta saimme lapsosen nukahtamaan omaan sänkyynsä omatoimisesti ja yöunet olivat rauhallisempia. Nyt yritän sitä taktiikkaa, että lapsonen sängyssä ja minä istuen vieressä/lähellä. Pari kertaa useasta kerrasta on toiminut kohtuullisesti, kerran jopa napakymppi. Lapsonen vain laski pään patjalle ja nukahti. Sääntö kuitenkin on, ettei sinne rauhoituta ja alan olla niin väsynyt, että mieluummin otan lapsosen rinnalle tai muuten vain syliin ja annan nukahtaa siihen. Sitten varovasti siirrän omaan sänkyyn. Pitäisi kai ryhdistäytyä ja ymmärtää, että kuoppaa tässä omien jalkojen alle kaivetaa, vaan väsyneenä ylimääräinen ponnistus tuntuu kohtuuttomalta.

Sekin hämmentää miten tämä valon määrä voi väsyttää. Eikö sen pitäisi olla päinvastoin? Vai ovatko aivoni vain liukenemassa siitepölyn määrästä.. Viime viikolla jaksoin virkata 10-20 isoäidin neliötä illassa, nyt vaivoin saan yhden loppuun tai edes aloitettua. En haluaisi projektin jämähtävän paikoilleen. Niin on käynyt lukuisat kerrat aiemmin ja tiedän, etten kovin helpolla enää sitten vuoden tai parin päästä näe tarpeelliseksi saattaa loppuun jotain aiemmin niin tärkeää asiaa. Asiat menettävät merkityksensä herkästi, parin viikon ylläpidon jälkeen vaihtuu taas uuteen mielenkiinnon kohteeseen. Mistä lie johtuu tällainen tarve poukkoilla ja jättää asioita kesken. Kenties jotain lapsena omaksuttua ja opittua.

Viikonloppu on kuitenkin ollut aika mukava, puolison perheen luona kyläillen. Tai kolmas kotihan tämä jo minulle ja rakas paikka palata. Herkkupäivät venyvät nykyään kahden tai kolmen maratoneiksi. Välillä on myös  arkipäivien puoliherkkupäiviä illanistujaisten varjolla. Ote lipsuu ja ei jaksa kääntää kurssia. Helppo vedota väsymykseen, ei millään jaksa. Ja saahan sitä kesällä. Ja mitä muita tekosyitä tässä nyt onkaan kaiveltu. En haluaisi tuntea syyllisyyttä. Syömishäiriöisenä pitäisi olla iloinen siitä, että elämä nykyään sujuu jo kohtuullisen normaalina ruokailunkin merkeissä ja lipsahdukset eivät saisi saada kohtuuttomia mittasuhteita. Tässä elämässä on joutunut häpeää ja syyllisyyttä kantamaan niin monesta asiasta, herkuttelu ei saisi johtaa samaan.

Lapsonen on päivän ensimmäisillä unilla. Seuraavaksi ajattelin pakata useaan eri huoneeseen levinneet tavaramme kasaan iltapäivän kotiutumista varten valmiiksi. Yhden ja kahden välillä lounastamme koko puolison perheen voimalla Meksikolaisia herkkuja. En malta odottaa :]

P.S. Ratsastuskoulun hevoset viettävät ansaitsemaansa lomaa. Kahden viikon tauko tuntuu kuitenkin ikuisuudelta buhuu. Mistä lievitystä kuumeeseen? Ystävä jo ehdotti, että lenkille mars. Varsin hyvä ja varteenotettava ehdotus. Tosin vielä vasta työstän ajatusta..

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti