Kadunko? Kyllä välillä vähän :]

Ihan huomaamatta, melkein kuin varkain vaihtui huhtikuu toukokuuhun. Vaikka vappua kyllä pienesti itsekin juhlistettiin. Juhlinta oli kovin erilaista aiempien vuosien menoon verrattuna (jos raskausajan vappu jätetään pois laskuista) eikä kyseistä juhlapäivää meidän kotona erottanut tavallisesta arkipäivästä. Itseasiassa ajoimme kaupunkiin vapun aattona ja tuntui ihan hassulta seurata haalari- ja yo-lakkipäistä väkeä lipumassa kaduilla enemmän tai vähemmän railakkaissa merkeissä. Olimme liikkeellä n. klo 14 maissa joten tunnelma oli vielä onneksi ihan rauhallinen. En voi sanoa tunteneeni kaihoa tai kaipuuta kaduille tai kotibileisiin. Olin juuri siellä missä halusinkin, automme takapenkillä lapsosen seurana puolison ajaessa. 

Tuntui kuitenkin oudolta, ajan kuluminen nimittäin. Milloin elämä muuttui niin paljon, että normaaleilta tuntuneet illanvietot ja juhlinnan aiheet olivat vieraita minulle. Nauroimme myös äitini luona vapunpäivän juhlalounaalla sitä, että vaikka tässä työväenluokan juhlaa juhlitaan niin kyseisessä ruokapöydässä oli vain yksi työläinen. Loput opiskelijoita, eläkeläisiä, vanhempainvapaalaisia, työttömiä tai alaikäisiä. Kuulostaa pahalta, mutta kun tonkii elämäntilanteita tarkemmin niin jokainen ruokailemassa ollut on siinä tilanteessa missä haluaakin olla. Elämä vaan muuttuu arvojen ja kiinnostusten kohteiden myötä. Ja toki, jokainen työssä käyvä ihminen on juhlansa ansainnut, varsinkin tällaisena alati kasvavan työttömyyden aikana!

2003, kun valmistuin vuoden myöhässä ylioppilaaksi, vannoin etten enää ikinä opiskele tai varmasti hae yliopistoon. Kirjoituksiin valmistauduin ostamalla hyvät eväät ja katsomalla aamuyöllä Oscar-gaalaa tai muuta yhtä yleissivistävää heh. Arvosanoista paistoi joko täydellinen lahjattomuus tai välinpitämättömyys. Minun kohdallani se oli välinpitämättömyyttä, en uskonut yo-todistuksen vievän minua mihinkään. Tai lukion ylipäätään. Kunhan kulutin aikaani ja tapasin uusia ihmisiä siinä samalla. Lakki varmistui kun ruotsinkieli meni toisella yrittämällä läpi. Yllätin suorituksella itseni ja puhelusta päätellen rehtorinkin. Jätin lakkiaiset kuitenkin väliin ja pyysin postittamaan todistuksen. Juhlin vähäeleisesti pienen ystäväporukn kesken ja olin tyytyväinen kun se kaikki oli ohi. Nyt jälkeenpäin olen todennut ja harmitellutkin sitä miten hyvin olisin voinut pärjätä kirjoituksissa pienelläkin panostuksella. Jos ilman minkään kirjan avaamista pääsee kirjoituksista läpi, niin mikä tulos olisikaan ollut jos olisin lukenut ja yrittänyt. Miten sitä välillä kaipaakin takaisin menneisyyteen muuttaakseen pieniä asioita itsessään. Sellaisia juttuja joilla kuitenkin on suuri merkitys tulevaisuudessa.

Nyt vaikka opiskelupaikka ammattikorkeakouluun on takataskussa ja saan vuoden loppuun olla kotona lapsosen kanssa, niin mielessä nipistää se tieto että jos olisin ottanut itseäni niskasta kiinni 15 vuotta sitten, niin minulla olisi paremmat mahdollisuudet hakea yliopistoon tai että ammattikorkeaan hakeminen ei olisi ollut niin työlästä kuin mitä se nyt oli. Ja minäkö en muka ikinä katuisi mitään, niin sitä nuorena näkee monet asiat mustavalkoisina ja niin sitä aikuisena huomaa miten paljon nuorena tehdyt valinnat peilaavat nykypäivään että tulevaisuuteen. Tärkeintä kai olisi miettiä millaista se elämä oikeasti silloin 15 vuotta sitten oli. Tiedän, että minusta olisi ollut moneksi, mutta tiedostan samalla myös sen, että tein noina välinpitämättömyyden vuosina parhaani selviytyessäni isoista muutoksista ja kriiseistä eikä koulumenestys olisi tuonut sisältöä muiden puutteiden tilalle. 

Valitin muuten aiemmin sitä miten en välitä omenista. Fuji-lajike on ilmeisesti se säännön vahvistava poikkeus. Koostumus hyvä, maku hyvä, väri hyvä. Ruisleivän päällä super!