Ihan
huomaamatta, melkein kuin varkain vaihtui huhtikuu toukokuuhun. Vaikka
vappua kyllä pienesti itsekin juhlistettiin. Juhlinta oli kovin
erilaista aiempien vuosien menoon verrattuna (jos raskausajan vappu
jätetään pois laskuista) eikä kyseistä juhlapäivää meidän kotona
erottanut tavallisesta arkipäivästä. Itseasiassa ajoimme kaupunkiin
vapun aattona ja tuntui ihan hassulta seurata haalari- ja yo-lakkipäistä
väkeä lipumassa kaduilla enemmän tai vähemmän railakkaissa merkeissä.
Olimme liikkeellä n. klo 14 maissa joten tunnelma oli vielä onneksi ihan
rauhallinen. En voi sanoa tunteneeni kaihoa tai kaipuuta kaduille tai
kotibileisiin. Olin juuri siellä missä halusinkin, automme takapenkillä
lapsosen seurana puolison ajaessa.
Tuntui
kuitenkin oudolta, ajan kuluminen nimittäin. Milloin elämä muuttui niin
paljon, että normaaleilta tuntuneet illanvietot ja juhlinnan aiheet
olivat vieraita minulle. Nauroimme myös äitini luona vapunpäivän
juhlalounaalla sitä, että vaikka tässä työväenluokan juhlaa juhlitaan
niin kyseisessä ruokapöydässä oli vain yksi työläinen. Loput
opiskelijoita, eläkeläisiä, vanhempainvapaalaisia, työttömiä tai
alaikäisiä. Kuulostaa pahalta, mutta kun tonkii elämäntilanteita
tarkemmin niin jokainen ruokailemassa ollut on siinä tilanteessa missä
haluaakin olla. Elämä vaan muuttuu arvojen ja kiinnostusten kohteiden
myötä. Ja toki, jokainen työssä käyvä ihminen on juhlansa ansainnut, varsinkin tällaisena alati kasvavan työttömyyden aikana!
2003,
kun valmistuin vuoden myöhässä ylioppilaaksi, vannoin etten enää ikinä
opiskele tai varmasti hae yliopistoon. Kirjoituksiin valmistauduin
ostamalla hyvät eväät ja katsomalla aamuyöllä Oscar-gaalaa tai muuta
yhtä yleissivistävää heh. Arvosanoista paistoi joko täydellinen
lahjattomuus tai välinpitämättömyys. Minun kohdallani se oli
välinpitämättömyyttä, en uskonut yo-todistuksen vievän minua mihinkään.
Tai lukion ylipäätään. Kunhan kulutin aikaani ja tapasin uusia ihmisiä
siinä samalla. Lakki varmistui kun ruotsinkieli meni toisella
yrittämällä läpi. Yllätin suorituksella itseni ja puhelusta päätellen
rehtorinkin. Jätin lakkiaiset kuitenkin väliin ja pyysin postittamaan
todistuksen. Juhlin vähäeleisesti pienen ystäväporukn kesken ja olin
tyytyväinen kun se kaikki oli ohi. Nyt jälkeenpäin olen todennut ja
harmitellutkin sitä miten hyvin olisin voinut pärjätä kirjoituksissa
pienelläkin panostuksella. Jos ilman minkään kirjan avaamista pääsee
kirjoituksista läpi, niin mikä tulos olisikaan ollut jos olisin lukenut
ja yrittänyt. Miten sitä välillä kaipaakin takaisin menneisyyteen
muuttaakseen pieniä asioita itsessään. Sellaisia juttuja joilla kuitenkin on suuri merkitys
tulevaisuudessa.
Nyt
vaikka opiskelupaikka ammattikorkeakouluun on takataskussa ja saan
vuoden loppuun olla kotona lapsosen kanssa, niin mielessä nipistää se
tieto että jos olisin ottanut itseäni niskasta kiinni 15 vuotta sitten,
niin minulla olisi paremmat mahdollisuudet hakea yliopistoon tai että
ammattikorkeaan hakeminen ei olisi ollut niin työlästä kuin mitä se nyt
oli. Ja minäkö en muka ikinä katuisi mitään, niin sitä nuorena näkee
monet asiat mustavalkoisina ja niin sitä aikuisena huomaa miten paljon
nuorena tehdyt valinnat peilaavat nykypäivään että tulevaisuuteen.
Tärkeintä kai olisi miettiä millaista se elämä oikeasti silloin 15
vuotta sitten oli. Tiedän, että minusta olisi ollut moneksi, mutta
tiedostan samalla myös sen, että tein noina välinpitämättömyyden vuosina
parhaani selviytyessäni isoista muutoksista ja kriiseistä eikä
koulumenestys olisi tuonut sisältöä muiden puutteiden tilalle.
Valitin muuten aiemmin sitä miten en välitä omenista. Fuji-lajike on ilmeisesti se säännön vahvistava poikkeus. Koostumus hyvä, maku hyvä, väri hyvä. Ruisleivän päällä super!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti