Mun tyyppi

Lapsonen syntyi loppukesästä 2013. Kyseessä oli pidempään harkittu ja haluttu perheenlisäys. Pidettiin kuitenkin puolison kanssa suunnitelmat salassa useimmilta ja uutinen raskaudesta tulikin kuin puskan takaa sukulaisille ja suurelle osalle kavereista työkavereista puhumattakaan. En uskonut, että hedelmöittyminen tapahtuisi niin nopeasti ja siksi pidimme matalaa profiilia asiasta.

Yllätys oli suuri itsellenikin. Aloimme yrittää raskautta 2012 syyskuussa ja olin suunnitellut ja sopinut kesätöistä työnantajan kanssa ja sopinut muutenkin muuta seuraavalle vuodelle. Sitten marraskuussa mahassa rupesi mylläämään. Tein raskaustestin ja se näytti negatiivista. Pieni hätääntyminen, että onko jotain muuta vialla elimistössä kun kivut olivat välillä kovat. Eikun lääkärille siis. Työpaikallani se oli helppoa, olin nimittäin yksityisen lääkäriaseman respassa ja avustavana hoitajana tiskin toisella puolella. Ensimmäisellä lääkärikäynnillä ei selvinnyt mitään. Sanoi, että uudestaan viikon päästä. Viikon päästä löytyi sikiöpussin alku, mutta ei muuta tutkittavaa. Sanoi, että tule uudestaan viikon päästä. Viikon päästä löytyi asukas. Olin ihmeestä änkyrällä ja lääkäri piti minua ihan pöhkönä. Nauroi miten voi tulla yllätyksenä se, että kun kaksi sukukypsää ihmistä parittelee niin siitä tulee raskaaksi. No minulle näköjään tuli..

Aluksi olin happy happy joy joy. Sitten iski ristiriitaisia tunteita. Olin tehnyt suunnitelmia eteenpäin ja monet niistä heitti häränpyllyä raskauden takia. Oli myös ihan kärsimystä olla kertomatta raskaudesta työnantajalle, kerroin nimittäin vasta pari viikkoa rakenneultran jälkeen kun tuntui turvallisemmalta. Jos vaikka olisikin mennyt kesken ja olisinkin ollut vapaa kesätöihin. Raskaus muutenkin oli pahoinvointeineen ja muine vaivoineen välillä hyvin hyvin hankalaa ja raskasta. Ei todellakaan elämäni parasta aikaa, vaikka usein niin hehkutetaan. Toivon kyllä ja uskon, että seuraava raskaus (jos meille lapsosia lisää suodaan) on varmaan helpompi jo siitä syystä, että tietää mitä on odotettavissa.

Synnytys oli pitkä tai siltä se ainakin tuntui. Lapsivedet menivät torstai iltana, synnärille puolen yön maissa. Osastolle siinä parin tunnin odottelun jälkeen ja supistukset alkoivat 03:30 pe aamuyöstä. Ja voi morjens millaista settiä välillä oli. Kivunlievitykseksi sain aluksi panadolin. Olisin nauranut jos kivulta olisin kyennyt. Salissa viimein epiduraali ja monen tunnin päästä syntyi pieni poika. Ihmeestä ymmyrkäisenä ja ilman asiaan kuuluvaa itkua. Tyypillä oli silmät auki ja katseli ympärille. Masun päällä tyyppi näytti ja tuntui ihan lämpimältä sammakolta. Isän paidan alla maailman suloisimmalta paketilta. Rakkaus ei kuitenkaan ollut tunteena itsestäänselvyys vaan syntyi ajan kanssa kun tutustuttiin tyypin kanssa. Kotiutumisiltana itkin, että pitäisikö vauva palauttaa sairaalaan kun ei tuntunut vielä omalta ja huoli oli suuri niin pienen ihmisen puolesta.

Nyt tyyppi on 9 kuukauden ikäinen ja mahdottoman "puhelias" ja utelias ihminen. Oppii jatkuvasti kaikkea uutta ja siinä välissä käy lataamassa akkuja minun tai puolison sylissä. Tyyppi on avannut minulle myös aivan käsittämättömän skaalan uusia tunnetiloja joita en edes osaa sanoin kuvailla. Onnellisia tunteita kuitenkin ja sitä kun hän nauraa kanssani tai jokeltaa ja selvittää jotain uutta asiaa niin tiedän, että minun kuuluu olla juuri siinä hetkessä hänen kanssaan eikä mikään muu asia menisi hänen edelleen :]